Jatkuvapeitteisinä kasvatettavat korpikuusikot ovat hiilinielu, kunhan hakkuissa jätetään metsään vähintään säädösten edellyttämä puumäärä.
Tähän päätyy Luonnonvarakeskuksen (Luke) tutkimus, jonka tekemiseen osallistuivat myös Itä-Suomen yliopisto ja Venäjän tiedeakatemia.
Runsasravinteiset turvemaametsät pysyivät hiilinieluna, kun puuston pohjapinta-ala oli poimintahakkuiden jälkeen vielä vähintään 10 neliömetriä hehtaaria kohden.
Metsät muuttuivat päästölähteiksi vain, jos niitä hakattiin niin paljon, että pohjapinta-alan määrä putosi alle kahdeksaan neliömetriin.
Tällöin pohjaveden pinta nousi vähentyneen puuston haihdunnan vuoksi, ja turve muuttui metaanin nielusta metaanin lähteeksi. Samalla puuston hiilinielu pieneni eikä kyennyt kompensoimaan lisääntynyttä päästöä.
Turpeen hiilidioksidipäästöt sen sijaan vähenivät edelleen, kun hakkuuvoimakkuus kasvoi ja pohjaveden pinnan nousu vähensi hiilidioksidia tuottavaa hapellista turpeen hajotusta.
Tutkimuksessa vertailtiin ojitetun korpikuusikon erilaisia kasvatusvaihtoehtoja prosessimallilla, jolla simuloitiin puiden kasvua ja hiilitasetta, vesitaloutta ja turpeen päästöjä.
Tärkeässä asemassa soiden vedenpinnan säätely
Turvemaiden maaperä on suuri hiilivarasto, jonka purkautuminen aiheuttaa huomattavia päästöjä. Soiden vedenpinnan säätely vaikuttaa suoraan päästöihin.
”Onnistuessaan jatkuvapeitteinen metsänkasvatus on ojitetuilla ravinteisilla turvemailla ilmastokestävää, kun pitkällä aikavälillä veden pinnan annetaan hallitusti nousta”, sanoo tutkimusprofessori Raisa Mäkipää Lukesta.
”Tällöin puusto säilyy elinvoimaisena ja turpeen päästöt jäävät pieniksi.”
Lukessa tehdään mallinnuksen lisäksi paljon kokeellista tutkimusta ja mitataan metsänkasvatusmenetelmien vaikutuksia ojitettujen soiden maaperään ja puustoon.
Tulosten perusteella menetelmiä pyritään kehittämään sekä kannattavaan että ympäristökuormitusta pienentävään suuntaan.
Kuva Adobe Stock
