Artturi Ilmari Virtanen oli epätyypillinen tapaus jopa nobelistien eliittijoukossa. Suomessa AIV oli sekä tiedemaailman ylhäinen yksinvaltias että koko kansan Rehu-Virtanen.
Numerossa 2/2015 ilmestynyt juttu julkaistaan uudelleen 15.1.2025, jolloin Virtasen syntymästä tulee kuluneeksi tasan 130 vuotta.
Päivi Ikonen
Melkoinen mies.
Sellainen oli Suomen ainoa tiedenobelisti Artturi Ilmari Virtanen (1895–1973), joka on juuri saanut uuden, muhkean elämäkerran.
Historioitsija, professori Touko Perkon kirjoittama yli 700-sivuinen järkäle Mies, liekki ja unelma – Nobelisti A. I. Virtasen elämäntyö (Otava 2015) on painavaa mutta ei raskasta luettavaa.
Kiehtova teos maalaa värikkäästä kohteestaan värikkään kuvan, joka avaa laajan näkymän epätavallisen ihmisen uraan ja elämään.
Virtanen asettuu kansakunnan kaapin päällä juuri sille paikalle, jonka hän ansaitseekin.
Selväksi tulee muun muassa se, ettei AIV:n vuonna 1945 vastaanottama
Nobelin kemian palkinto ollut sattumaa eikä myöskään sympatianosoitus juuri päättyneessä sodassa kovia kokeneelle Suomelle, kuten pahat kielet joskus väittivät.
Perko osoittaa, että suomalaiselle myönnetty maailman arvostetuin tiedepalkinto oli paitsi määrätietoisen työn tulos myös täysin ansaittu tunnustus.
Virtanen solmi nuoresta pitäen tarmokkaasti suhteita maailman tiede-eliittiin ja etenkin Nobeleista päättäviin ruotsalaispiireihin.
Hän teki opintomatkoja johtaviin tutkimuskeskuksiin ja verkostoitui kansainvälisten kollegoidensa kanssa kauan ennen kuin kehittämiskonsulteista oli kuultukaan.
Juuri siksi suomalaistutkijan työ tunnettiin ja myös tunnustettiin harvinaisen nerokkaaksi koko kansainvälisessä tiedeyhteisössä.
Kun Virtasta ryhdyttiin ehdottamaan ja harkitsemaan Nobel-kandidaatiksi, talvisota ja pienen urhean maan puolustustaistelu olivat vasta tulevaisuutta.
Asiakirjat paljastavat, että Virtanen nousi palkintoehdokkaiden joukkoon jo 1930-luvun alussa ja eteni listalla jatkuvasti vahvempaan asemaan.
Kaikkiaan hän oli mukana finalistien kärkiryhmässä, nykytermein shortlistalla, peräti 11 kertaa.
Yksinäinen ratsastaja
Monessa mielessä poikkeuksellinen Virtasen palkinto kyllä oli.
Ensinnäkin suomalaiskemisti kuului harvoihin Nobel-tason ”yksinäisiin susiin”, kuten kansainvälisessä tv-dokumentissa luonnehditaan Virtasta ja yhtätoista muuta tunnustuksen saajaa.
Vuonna 2002 valmistunut neliosainen dokumentti Nobel Loners – Nobel’s
Greatest Hits pitää eristyneessä tutkijankammiossa yhden ihmisen päässä
syntyneitä oivalluksia suorastaan tieteellisten ideoiden aatelina.
Omat hittituotteensa keksiessään Virtanen työskenteli teollisuuden palveluksessa, siis loitolla akateemisesta tiedeyhteisöstä.
Voin tuoreena pitävä AIV-suola ja hyvin säilyvä, ravinteikas AIV-rehu näkivät päivänvalon Valion laboratoriossa, jossa tehty tutkimus linkittyi vahvasti käytäntöön toisin kuin yliopistollinen perustutkimus.
Lisäksi Virtasen innovaatiot saivat alkunsa pelkästään tämän oman päättelyn tuloksena eivätkä rakentuneet aiempien tutkimusten ja tutkijoiden löytöjen pohjalle, kuten tavallisesti on asian laita.
Virtasella ei myöskään ollut tukenaan suurta avustavien tutkijoiden ja assistenttien armeijaa.
Kun 24-vuotias vastavalmistunut tohtori aloitti meijeriosuuskuntien keskusliikkeen laboratorion johtajana, tämän ainoina apulaisina häärivät yksi kemisti ja talon vahtimestari.
1920–1930-lukujen mittaan henkilöstön määrä toki vähitellen kasvoi, mutta Nobel-tiedemiehen ryhmä pysyi loppuun saakka hämmästyttävän pienenä.
Lisäksi vaikka Valio oli nykyajankin mittapuun mukaan hyvin edistyksellinen yritys, joka sijoitti merkittävän osuuden liikevaihdostaan tutkimukseen ja tuotekehitykseen, tutkijoiden työkalut ja olosuhteet olivat tämän päivän näkökulmasta varsin vaatimattomat.
Valistunut itsevaltias
Toisaalta nykyajan tutkijat voivat hyvästä syystä myös kadehtia Virtasta.
Harva saa parikymppisenä johdettavakseen oman laboratorion ja vielä harvempi kokonaisen oman instituutin.
Jälkimmäinen tapahtui, kun Valio ja 1920-luvun lopussa perustettu kansallinen Kemiantutkimus-Säätiö yhdistivät voimansa.
Yhteistyön tuloksena Helsinkiin kohosi vuonna 1931 uusi komea Biokemiallinen tutkimuslaitos, jossa säätiön teoreettisen ja meijeriyhtiön
soveltavan tutkimuksen laboratoriot toimivat rinta rinnan, molemmat AIV:n suvereenilla johdolla.
Virtanen ei silti millään muotoa käyttänyt asemaansa väärin vaan kiitti tutkimuksensa mahdollistajia luottamuksesta paiskimalla töitä vähintäänkin koko rahan edestä.
Nobelisti tunnettiin koko ikänsä äärettömän uutterana miehenä, joka ei juuri malttanut pitää lepotaukoja eikä suvainnut vitkastelua muiltakaan.
Oman tutkimuslaitoksen johtamisen ohella Virtanen ehti vuodesta 1931 lähtien pitää hallussaan myös Suomen ensimmäisiä biokemian professuureja ensin Teknillisessä korkeakoulussa ja sitten Helsingin yliopis-
tossa.
Se onnistui, kun professori sijoitti kaikki luentonsa illan tunneille, jolloin päivä jäi vapaaksi omaa laitosta varten.
Synergia hyödytti kaikkia osapuolia.
Opiskelijat saivat ajantasaista tietoa tutkimuksen etenemisestä monella rintamalla ja Virtanen puolestaan työvoimaa laboratorioonsa, jossa sekä teekkarit, filosofian ylioppilaat että jatko-opiskelijat harjoittelivat ja tekivät opinnäytetöitään toimien samalla opettajansa assistentteina.
Laboratorion työtahdin moni sai tuta kantapään kautta.
Eräskin nuori apulainen huomasi pian, ettei yömyöhään päättyvien kokeiden jälkeen kannattanut enää lähteä kotiin kääntymään, sillä opiskelijoiden edellytettiin olevan taas sorvin ääressä aamuseitsemältä.
Niinpä tutkijanalku rakensi itselleen väliaikaisen petipaikan laboratorion pöydän alle, jonne ehti kallistaa päänsä ainakin muutamaksi tunniksi.
Kerran hän havahtui sielläkin kesken uniaan Virtasen – jonka oma asunto sijaitsi tutkimuslaitoksen yhteydessä – pistäydyttyä tarkistamaan työn tuloksia pikkutunneilla.
”Ai, te olettekin jo levolla”, professori hämmentyi.
Hippiliikkeen ja kukkaisvallan myötä ajat alkoivat 1960-luvun lopulla tosin muuttua myös Virtasen valtakunnassa.
Kun alaiset ryhtyivät päättämään työpäivänsä jo ennen viittä iltapäivällä, AIV ei voinut kuin pyöritellä päätään ja hämmästellä maailman menoa.
Joka paikan monitoimimies
Viisikymmenvuotisen tutkijantaipaleensa aikana Virtanen ehti saada aikaan ällistyttävän paljon ja kohota kotimaassaan ainutlaatuiseen asemaan.
Maan ensimmäisenä biokemistinä hän esitteli ja vakiinnutti kokonaisen uuden tieteenalan.
Hän oli ravitsemustutkimuksen pioneereja, joka muun muassa hävitti struuman, yleisen kansantaudin.
Se onnistui, kun maahan ryhdyttiin tuomaan pelkästään jodioitua ruokasuolaa.
Virtasen ansiota on myös suomalaisten koululaisten – muissa maissa
yhäkin harvinainen – etuoikeus saada koulupäivänsä aikana nauttia ilmainen ateria.
Suomen Akatemian ensimmäisenä jäsenenä ja esimiehenä Virtanen johti sekä omaa kemiallista valtakuntaansa että maan koko tiedeyhteisöä, jonka
nimissä hän jakeli arvovaltaisia lausuntoja.
Toisin kuin muut tieteentekijät AIV oli myös suuren yleisön tuntema nimi.
Etenkin maanviljelijät ihailivat ”Rehu-Virtasta”, joka oli nimikkorehullaan pelastanut karjan talviruokinnan ja saanut lehmät lypsämään tonkat täyteen vuoden ympäri.
Myös voisuola oli kiitelty uroteko.
Keksinnön ansiosta suomalainen voi säilyi tuoreena ja hyvänmakuisena kilpailijoiden tuotteita huomattavasti kauemmin ja valloitti markkinat näiden nenän edestä. Varsinkin ruotsalaiset ja saksalaiset kiristelivät hampaitaan.
Nobelisti ja akateemikko itse puolestaan ylpeili maanviljelijän tittelillään.
Kaupunkilaispoika osti Sipoosta Joensuu-nimisen maatilan, jota hän viljeli taiten ja hyvin tuloksin ja jota käytettiin myös tutkimuksen tarvitsemana koetilana.
Vähäisen vapaa-aikansa Virtanen vietti nimenomaan tilallaan, jonne hän mielellään vei tutustumiskäynneille myös kansainväliset vieraansa.
Kielet taittuivat Viipurin aksentilla
Nobel-voiton jälkeen Virtanen kohosi kansan keskuudessa suoranaiseksi
supersankariksi.
Touko Perkon mukaan AIV olisi helposti voittanut jopa vuoden 1956 presidentinvaalit – joissa apekset Urho Kekkonen ja K. A. Fagerholm päätyivät lähes tasatulokseen – jos vain olisi vaivautunut lähtemään ehdolle.
Nobelin seurauksena Virtasen arvo ja arvostus tiedemiehenä kasvoivat entisestään myös maailmalla.
Hänestä tuli yhä kysytympi vieraileva luennoitsija, jolla riitti aikaa ja intoa esiintymismatkoihin.
Kaukaisen pohjoisen maan edustaja herätti huomiota paitsi osaamisellaan
– jota Virtasella ei ollut tapana kätkeä vakan alle – myös monipuolisella kielitaidollaan.
Ainoa kielellinen kompastuskivi oli Virtasen omaperäinen ääntämys.
Se teki tämän puheista aikansa rallienglantia, mutta suurpiirteinen viipurilaispoika viittasi foneettisille hienouksille kintaallaan.
Toisinajattelija törmäyskurssilla
Jos AIV oli vuosikymmenet oman maailmansa yksinvaltias, samassa asemassa Suomen tasavallassa oli UKK.
Kaksi suurmiestä aloittivat elämänsä pitkälti samanlaisista lähtökohdista ja olisivat hyvin voineet kulkea samoja polkuja loppuun asti.
Vielä vuoden 1918 sisällissodassa Virtanen ja tätä viisi vuotta nuorempi Kekkonen taistelivat samalla puolella valkoisen isänmaan puolesta.
Tohtorinväitösten jälkeen tiet kuitenkin erkanivat. Kemisti Virtanen valitsi tieteen, lakimies Kekkonen politiikan.
Kun ministeriksi noussut UKK talvi- ja jatkosodan jälkeen teki uuden valinnan ja aloitti – ainakin papereihin kirjatun – ystävyyden, yhteistyön ja keskinäisen avunannon entisen verivihollisen Neuvostoliiton kanssa, AIV pysyi tiukasti poteroissaan.
Virtanen oli vastustanut keisarivaltaa ja Suomen venäläistämisyrityksiä jo koulupoikana, ja sodat löivät öljyä liekkeihin.
Kotikaupunkinsa Viipurin menettämistä hän ei antanut anteeksi koskaan.
Siinä missä Kekkonen veljeili karvahattuisten venäläisjohtajien kanssa, Virtaselle ryssä oli yhä ryssä, minkä tämä myös toi suorasukaisesti julki aina tilaisuuden tullen.
Kun Kekkonen nosteli toveruuden maljoja, Virtanen ilmoitti, ettei viinapulloja tarvita muuhun kuin Molotovin cocktaileihin ja juomaa itseään laboratoriovälineiden desinfiointiin.
YYA-linjan harvoihin julkisiin vastustajiin kuulunut AIV oli siten avoimella törmäyskurssilla tasavallan johdon kanssa, mikä aiheutti monenlaista skismaa valtakunnan huipulla.
Vaikka Virtanen toivotti ulkomaiset vieraat tutkimuslaitokseensa tervetulleiksi, neuvostoliittolaiset muodostivat poikkeuksen säännöstä. Heille ovet pysyivät säpissä.
Ainoastaan kerran Virtanen joutui ylimmän johdon mahtikäskystä nöyrtymään ja päästämään yhden virallisen delegaation kylään.
Johtajalle itselleen ilmaantui kuitenkin äkillinen ”este”, ja paikkoja joutuivat esittelemään tämän alaiset.
Talosta löytyi onneksi yksi harvinaisen vakavan ja kärsivän näköinen, hautausurakoitsijaa muistuttava tutkija.
”Mie panin oppaaksi Nikkilän, hää on luonnostaan niin tympiä ihminen”, Virtanen kertoi myöhemmin tyytyväisenä hykerrellen.
Superkaksikon väleissä tapahtui pientä lientymistä vasta Virtasen elämän loppumetreillä. Nobelistin hautajaisiin vuonna 1973 saapui adressi myös tasavallan presidentiltä.
Viipurin pojan elämän naiset
Erään viipurilaisen veturinkuljettajan taloudessa olisi 1900-luvun taitteessa voinut kasvaa samanlainen harjaspäinen seitsemän veljeksen sarja kuin tunnetussa Jukolan talossa eteläisessä Hämeessä.
Kohtalo päätti kuitenkin toisin.
Kaarlo ja Serafiina Virtasen seitsikosta neljä nuorinta menehtyi jo vauvoina. Lisäksi esikoinen, isänsä kaima Kaarlo kuoli teini-ikäisenä aivokalvontulehdukseen.
Perheeseen kolmantena syntynyttä Artturi Ilmaria veljien menetys kalvoi kauan.
Näiden kuoleman syyksi hän pani huonon ravinnon, sillä työläisperheessä elettiin lähinnä leivällä, puurolla, perunalla ja kuoritulla maidolla.
Juuri lapsuuskokemusten takia Virtasesta tuli myös ravitsemustutkija.
AIV halusi pitää muiden äitien lapset hengissä ja koko kansan terveenä ja hyvin ruokittuna.
Kun isä-Kaarlokin kuoli jo viisikymppisenä, nimenomaan Artturi kantoi ja piti huolta leskiäidistään.
Serafiinan suuri murhe oli, ettei hänellä ollut toivoa päästä haudatuksi miehensä ja viiden poikansa viereen Viipuriin, joka oli muun Karjalankannaksen myötä menetetty Neuvostoliitolle.
Asia oli yksi syy AIV:n venäläisvastaisuuden voimistumiseen.
Toinen Artturi Virtasen elämän nainen oli puoliso Lilja Virtanen, omaa sukuaan Moisio, joka löytyi opiskeluaikoina yhteisiltä maantieteen luennoilta Helsingin yliopistosta.
Lilja Virtanen jätti opintonsa maisterintutkintoon ja akateemisen uran kokonaan sikseen.
Sen sijaan hän piti pystyssä perheen kotia ja taloutta, kasvatti parin kahta poikaa ja toimi koko ikänsä tiedemiespuolisonsa järkkymättömänä tukipilarina.
Artturi Virtanen ymmärsi täysin taustatuen merkityksen ja arvosti sitä suuresti.
Vaimon kuolema vuonna 1972 oli nobelistille isku, joka ehkä osaltaan joudutti Parkinsonin taudin etenemistä ja AIV:n oman elämän päättymistä pian puolison lähdön jälkeen.
Tilaa Kemiamedian uutiskirje!
Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!
