Kun uutuusluomuksiin pukeutuneet mallit keinahtelevat ohitsemme catwalkilla, harva tulee ajatelleeksi luonnontieteitä. Muodin kehitys ja vaatteiden valmistus nivoutuvat kuitenkin yhä tiiviimmin kemian osaamiseen.
Aarre arkistoista -juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kemia-lehdessä 2/2017. Lue kokonaisuuden toinen osa täältä.
Jarmo Wallenius
Muodin alkuperä ulottuu tuhansien vuosien taakse muinaiseen Egyptiin, antiikin Roomaan ja Välimeren alueen kalifaattiin. Vaatemuodit olivat jo tuolloin sidoksissa talouden ja sosiaalisen muutoksen ajanjaksoihin.
Espanjan Cordobaan saapui kahdeksannella vuosisadalla maurilainen muusikko Ziryah. Bagdadista matkannut tyyliniekka toi Eurooppaan hienostuneen tavan pukeutua muodikkaasti ja vuodenaikojen mukaan.
200 vuotta myöhemmin Lähi-idän valtasi Keski-Aasian ja Kaukoidän pukumuoti, jonka toivat tullessaan turkkilaiset kauppiaat.
Siinä missä Japanin tyylit vakiintuivat 600-luvulla peräti tuhanneksi vuodeksi ennalleen, Kiinassa muodit muuttuivat tiheään.
Kiinalainen innovaatio ovat esimerkiksi housut, jotka keksittiin siellä jo 1200-luvulla ennen ajanlaskumme alkua. Uutuus otettiin käyttöön ratsastamisen helpottamiseksi.
Länsimaissa vaatemuoti alkoi varsinaisesti vaihdella vasta 1300-luvun puolivälin jälkeen.
Suuri mullistus oli miesten päällysvaatteiden lyhentyminen nilkkapituudesta vesirajaan. Samalla ylävartalon vaatetusta alettiin korostaa.
Euroopan yläluokan vaate- ja hiustyylit jakautuivat sittemmin maittain ja alueittain, kunnes maanosan muotivirtaukset jälleen 1600–1700-luvuilla yhtenäistyivät.
Muodin etunenässä kulkivat rikkaat ja aateliset, mutta nouseva porvaristo ja jopa talonpojat seurasivat trendejä heidän perässään.
Tämä sekä ärsytti eliittiä että kiihdytti muodin kehitystä niin, että vaatteiden värit ja kuviot alkoivat uusiutua joka vuosi. Takkien ja liivien leikkausten ja naisten pukujen kaavojen muuttuminen oli hitaampaa.
Kravatti kaulaan, huopahattu päähän
Miesten muoti seuraili 1500-luvulta lähtien sotilaiden pukeutumista. Euroopan sotanäyttämöt toimivat myös upseerien catwalk-kenttinä, joilla havainnoitiin vihollisenkin tyylejä.
1600-luvun taistelutantereilta sai alkunsa esimerkiksi kravatti, jota ensin käytettiin osana univormua. Solmiosta tuli muotitietoisen miehen asuste vuosisadoiksi eteenpäin.
Samalta aikakaudelta eli 30-vuotisesta sodasta (1618–1648) on peräisin huopahattu, joka piti pintansa 1950-luvulle asti. Moni nisäkäs sai tuta päähineen suosion karvoissaan ja nahoissaan.
Huopa sinänsä on paljon varhaisempaa perua ja itse asiassa ihmiskunnan vanhin tunnettu villasta valmistettu tekstiili.
Huopakangas syntyi vahingossa noin 4 500 vuotta sitten. Sumerilaiset huomasivat tuolloin, että sandaaleihin rakkuloita estämään tungettu villa tiivistyi vettyessään hyvinkin käyttökelpoiseksi materiaaliksi.
Villan huovuttaminen kemiallisesti lämpimällä vedellä, jollakin emäksisellä aineella ja mekaanisella muokkauksella on peräisin keskiaasialaisilta paimentolaisilta.
He valmistavat lakkinsa, jalkineensa ja jurttansa huovasta yhä tänäkin päivänä.
Eurooppaan huovutuksen toivat ristiretkeläiset. He olivat matkansa varrella oppineet, että huovuttamisprosessia nopeutti kamelin virtsa.
Sitä ei kotikonnuilla ollut juurikaan saatavilla, joten siellä oli tyytyminen muiden nisäkkäiden tuotoksiin.
Ranskalaiset havaitsivat, että kun virtsaan lisättiin elohopeasuoloja – joita yleensä käytettiin syfiliksen hoidossa – syntyi oivallinen aine etenkin villieläinten karvan huovuttamiseen.
Erityisen tehokasta oli elohopeanitraatti. Lakkitehtaiden reipas elohopeankäyttö koitui monen hatuntekijän kohtaloksi.
Majava- eli villahattuvillitys puolestaan koitui eurooppalaisen majavan kohtaloksi. Ensimmäisenä jyrsijä metsästettiin sukupuuttoon Englannissa.
Majavan karvasta huovutettuja hattumalleja oli lukuisia. Niitä ei pidä sekoittaa majavalakkiin, joka on turkispäähine.
1800-luvulla majavia oli koko maanosassa jäljellä vain tuhatkunta. Suomesta, jonne euroopanmajava ilmaantui viimeisimmän jääkauden päätyttyä, se katosi – ensimmäisenä sukupuuttoon hävitettynä nisäkkäänä – vuonna 1868.
Suojelun ja palautusistutusten avulla Euroopan majavakantoja on sittemmin saatu elvytettyä.
Aikanaan hiipui hattumuotikin. Ison iskun huopahatuille antoi jo vuosi 1941, jolloin elohopean käyttäminen kiellettiin Yhdysvalloissa.
Viimeinen niitti oli John F. Kennedyn valinta maan johtoon vuonna 1961. Nuorekas presidentti ei päähineitä käyttänyt.
Nailonin ja teryleenin vallankumous
Siinä missä viktoriaanista aikaa määritti teräs rautateineen, siltoineen, höyrykoneineen ja valtameripursineen, transistorin keksimisen (1947) siivittämää prosessorien ja informaatiotulvan vuosisataa hallitsi pii.
Pii ei kuitenkaan ollut yksinvaltias. 1900-luvulla kehitettiin iso joukko materiaaleja, jotka modernisoivat niin asumista kuin pukeutumistakin.
Viestivälineiden kuorissa puun korvasi bakeliitti, ja asusteiden silkin tilalle tuli nailon.
Amerikkalainen teollisuuskemisti Wallace Carothers onnistui ensimmäisenä valmistamaan keinosilkkiä eli raionia. Nailonin hän esitteli kemianjätti DuPontin väelle vuonna 1935.
Nailon on kestävä polymeeri, joka voidaan helposti kehrätä kuiduiksi. Uutuuden mainoslauseet kuulostavat nykykorviin tutulta: ihmeaineen kehuttiin olevan yhtä vahvaa kuin teräs ja yhtä hienoa kuin hämähäkin seitti.
Nailoneista tuli yksi New Yorkin vuoden 1939 maailmannäyttelyn hittituotteista.
Pian sen jälkeen ensimmäiset nailonsukat ilmestyivät myös amerikkalaiskauppojen hyllyille. Kun markkinoille keväällä 1940 tuli neljän miljoonan sukkaparin erä, se myytiin loppuun päivässä.
Toinen maailmansota (1939–1945) hidasti nailonsukkien maihinnousua muille mantereille, sillä kestävää synteettistä materiaalia tarvittiin sekä laskuvarjojen että hyttysverkkojen valmistukseen.
Sodan jälkeen nailonit valloittivat loputkin planeetasta.
Nailonia seurasi polyesteri, jonka senkin syntetisoi Wallace Carothers. Sitä oli helppo värjätä, eikä polyesteritekstiili rypistynyt herkästi.
Muotimaailma tarttui materiaaliin innolla, joskin polyesterivaatteiden mallit ja värit olivat yksioikoisia ja yksitoikkoisia. Tämä näkyi varsinkin 1960-luvun puvuissa ja paidoissa.
Polymeeripohjaiset teryleeni ja crimplene olivat silti suurta huutoa myös Suomessa. Polyesterin suosio perustui siliävyyden ja nopean kuivumisen lisäksi kuidun vahvuuteen ja tekstiilin kykyyn hylkiä kemikaaleja.
Vaatteista tulikin ennen näkemättömän helppohoitoisia. ”Silittämättä siisti” on 1960-luvun tunnetuimpia sloganeita.
Vahva polyesteri on yhä käytössä sekä naisten että miesten ulstereissa ja pilottitakeissa. Villan ja polyesterin optimaalinen suhde 60/40 prosenttia pitää käyttäjänsä lämpimänä ja kuivana tyylikkyydestä tinkimättä.
Ulkoilumuoti suosii polyesteriä myös sadetakeissa ja saappaissa, koska synteettisesti valmistetun materiaalin sidokset hylkivät vesimolekyylejä.
Ei siis ihme, että muunneltava, monikäyttöinen polyesteri on puuvillan jälkeen toiseksi eniten tuotettu tekstiilikuitu. Esimerkiksi joustinkankaat ja nauhat ovat polyesteriä.
Polyesteristä tehtyjä juhlakankaitakin on vaikea erottaa luonnonkuiduista, sillä ne voivat muistuttaa niin pellavaa kuin ohutta silkkiäkin.
Joustoa, kestävyyttä, vedenpitävyyttä
Elastaaniin eli lycraan törmää nykyään kaikkialla, vaikkapa Dingon keikalla tai amerikkalaisen jalkapallon Superbowlissa.
Joustavuutensa ja muotokestävyytensä ansiosta elastaani on hypännyt estradibändien housuista jokaisen liikkujan ja urheilijan vaatteisiin.
Lycraa on shortseissaan niin joogan harrastajilla kuin pyöräilijöillä ja joukkuepelaajilla. Samaa ainetta löytyy myös esimerkiksi bikineistä ja liivien olkaimista. 1950-luvulla lycra uhkasi suosiollaan jopa puuvillateollisuutta.
Vaatesuunnittelija Michael Kors keksi 1980-luvulla, että kevyestä lycrasta on esimerkiksi akryylin korvaajaksi kesäisenä käyttökuituna. Näin voidaan hillitä liiallista hikoilua, joka on monen keinomateriaalien käyttäjän riesa.
Akryyli on alun perin tarkoitettukin kesää kylmempiin oloihin. Kemistit suunnittelivat materiaalin pitämään kehon lämpötilaa aisoissa peiton tavoin.
Villaa muistuttava akryyli soveltuu tiiviytensä ansiosta parhaiten neuleiden sekä käsineiden ja muiden talviasusteiden raaka-aineeksi.
Ranskalaisen muotitalon Louis Vuittonin suunnittelijat ovat käyttäneet akryylikuitua myös naisten suosimiin legginseihin lisäämällä sitä villakuitujen sekaan.
Neljä vuosikymmentä sitten kaupallistettu Gore-Tex on PTFE-muovista tehty mikrohuokoinen kalvo, joka suunniteltiin veden- ja tuulenkestävien tekstiilien ja jalkineiden pinnoitteeksi.
Gore-Tex-kangas toimii kuin pienihuokoinen suodatin: päällä olevat huokoset estävät vesimolekyylien pääsyn ulkopuolelta sisälle, mutta sisäpintojen huokoset sallivat pienimolekyylisemmän höyryn kulkeutumisen ulkoilmaan.
Luonnon- ja tekokuitujen rinnalle on kehitetty myös muuntokuituja, joista tunnetuin on viskoosi.
Selluloosamuuntokuitujen raaka-aineet ovat peräisin luonnosta, pääosin erilaisista puulajeista. Puusta saadusta liukoselluloosasta muokataan tekstiilikuitua tekokuitujen valmistusmenetelmillä.
Uusin tulokas muuntokuitumarkkinoilla on lyocell. Viskoosin tavoin sitä pyritään tekemään puuselluloosasta ympäristöä säästävin prosessein ilman kuormittavia kemikaaleja. Lyocell tuntuu pehmeältä ja silkkimäiseltä.
Ongelmatonta tekstiiliä ei ole
Ihminen viettää 90 prosenttia elämästään vaatetettuna ja tekstiileihin kietoutuneina. Maailmassa myydään joka vuosi yli 80 miljardia vaatekappaletta. Suuret luvut muodostavat suuren haasteen.
Vaatteidemme luonnonmateriaalit tulevat samoista paikoista kuin ruoka eli maatiloilta. Tekstiilien raaka-aineita saadaan sekä kasveista että eläimistä.
Kasvipohjaiset materiaalit puuvilla, pellava, hamppu ja niini ovat vaatekaapin ”hedelmiä”. Niiden ekologisuus riippuu siitä, kuinka kasvustoa ja maaperää on hoidettu.
Eläinpohjaisten materiaalien, kuten silkin, villan, vuohista saatavan kashmirvillan ja alpakan villan, tuotanto ei automaattisesti säästä ympäristöä.
Ratkaisevaa on tuotantotapa. Teollinen tehotuotanto kuluttaa luontoa ja lisää kemikaalien käyttöä. Lisäksi märehtijäeläimet päästävät ilmoille merkittäviä määriä metaania, joka tunnetaan vahvana kasvihuonekaasuna.
Puuvillatuotteiden ongelmana on puolestaan veden runsas käyttö. Yhden t-paidan valmistamiseen kuluu noin 3 000 litraa vettä.
Polyesterin, nailonin ja akryylin kaltaiset synteettiset materiaalit ovat pehmeinä ja hienoina kuituinakin pohjimmiltaan muoveja. Niiden raaka-aineena on öljy.
Itse asiassa polyesteriä tehdään muovipullojen valmistuksessakin käytettävästä polyetyleenitereftalaatista eli PET:stä. Nailonin tuotantoprosessissa ilmaan vapautuu kasvihuonekaasuihin lukeutuvaa typpioksidia.
Muuntokuitujen, kuten raionin, lyocellin ja bambun, lähteitä ovat luonnon puut. Raaka-aineen vaatekuiduksi muuttaminen vaatii kuitenkin samanlaista prosessointia kuin synteettisissä materiaaleissa.
Lyocellia pidetään eräänlaisena muuntokuitujen jalokivenä, sillä sitä saadaan parhaiten nopeakasvuisesta eukalyptuspuusta.
Puu ei tarvitse kastelua, kemiallisia kasvinsuojeluaineita eikä lannoitusta. Eukalyptus viihtyy hyvin joutomaillakin, joten se ei kilpaile ruoantuotannon kanssa.
Vaatteiden kierrättäminen ei ole aivan yksinkertaista, koska monissa lopputuotteissa on sekaisin kahta tai useampaa materiaalia. Esimerkiksi farkut sisältävät puuvillan lisäksi lycraa, jonka tarkoitus on parantaa housujen elastisuutta.
Vielä ei ole kehitetty teknologiaa, joka pystyisi kierrätyksen yhteydessä erottelemaan eri tekstiilien kuidut toisistaan.
Kulutusyhteiskunnassa käytetyt vaatteet ovatkin melkoinen ongelma. Yksin Yhdysvalloissa heitetään vaatteita vuosittain pois huimat 10,5 miljardia kiloa. Määrästä 85 prosenttia päätyy kaatopaikoille.
Tilaa Kemiamedian uutiskirje!
Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!
