Irina Hoyer-Viitala on sielultaan seikkailija, jonka elämä on kuljettanut muovien maailmasta Emäsalon kyläpuodin kauppiaaksi.
Teksti Anni Turpeinen, kuvat Kari Långsjö
”Tämä talo on kuin vanha nainen, jota pitää kunnioittaa. Otin ensi töikseni ikkunoista verhot pois. Ne ovat rouvan silmät, ei niitä saa peittää maailmalta”, sanoo Emäsalon kyläpuodin emäntä Irina Hoyer-Viitala.
Keltainen puotitalo on 1920-luvulla rakennettu entinen koulurakennus, jonka ympärille levittäytyy puutarha kuin kukkakuvioiset hameenhelmat.
”Sisällä on paljon väriä ja vanhoja tavaroita, mutta sisustus ei ole mitenkään harkittu. Olen kai itsekin jo vähän antiikkinen, joten tästä on tullut tällainen mamman olohuone.”
Hoyer-Viitala istahtaa talorouvan perähuoneeseen ja nostaa kahvikupin huulilleen. Kupissa lukee Tout ce qui est possible se fera, kaikki mahdollinen tehdään.
Kyläkauppias on tehnyt puodistaan ja kahvilastaan kohtauspaikan, jonne ovat tervetulleita kaikki ikään, koulutukseen ja ulkonäköön katsomatta.
Hoyer-Viitala suoristaa essuaan ja hymyilee niin, että poskiin painuvat hymykuopat. Näkee, ettei tämäkään rouva ole sulkenut silmiään maailmalta vaan hypännyt syvään päätyyn aina, kun eteen on ilmaantunut uusi mahdollisuus.
”Minulla on ollut kiire elää”, Hoyer-Viitala vahvistaa ja ryhtyy kertomaan, kuinka päätyi polymeerien parista kyläpuodin pelastajaksi.
Kirjavan perheen tyttö
Irina Hoyer-Viitala syntyi Helsingissä vuonna 1959 ”kirjavaan perheeseen”, jonka kiireinen äiti teki paperitehtaan myyntitöitä ja yhtä kiireinen isä hoiti agentuuriliikettään. Tytön kasvatti käytännössä taloudenhoitaja, karjalainen Lahja-täti.
Täti toi pienen Irinan elämään luonnonuskoa, äiti näytti, että nainen voi tehdä myös uraa, ja isä antoi ajaa traktorilla ja kaivinkoneella.
Oman mausteensa perhedynamiikkaan lisäsi ranskaa puhunut venäläinen isoäiti, jolla ei ollut Lahja-tädin kanssa edes yhteistä kieltä.
”Yritin ymmärtää keskenään erilaisia mikromaailmoja, tuoda niitä lähemmäs toisiaan ja luovia itse siinä välissä”, Hoyer-Viitala muistaa.
Kun äiti oli kotona, käytöstapojen piti olla täydelliset.
”Mutta muuten olin villi ja vapaa ja nälkäinen erilaisille kokemuksille. Kirjavalta perheeltäni opin, että elämässä voi tehdä mitä tahansa.”
Hoyer-Viitala kertoo rakastaneensa oppimista ja koulunkäyntiä. Tyttö vietti paljon aikaa yksikseen pohtimassa luonnon ilmiöitä ja sitä, kuinka asiat liittyvät toisiinsa.
Kerrankin kului pitkä tovi lammen rannassa tuijottamassa ruohonkorressa riippuvaa pulleaa vesipisaraa.
”Mietin, miten se heijastaa valoa ja värejä, kuinka vesimolekyylit pisarassa järjestäytyvät, ja miten ne yhdessä muodostavat niin täydellisen kauniin asian. Ja jos pisara sitten tipahtaa lampeen, onko siellä monta pisaraa vai onko kokonaisuus jotenkin erilainen?”
Pitkät varpaat opettivat
Lukion jälkeen Irina Hoyer-Viitalan piti jatkaa ruotsinkieliseen kauppakorkeakouluun Hankeniin. Ensin äiti kuitenkin vei tuoreen ylioppilaan lomalle Sveitsiin.
Siellä nuori nainen rakastui tulisesti hollantilaiseen Henriin.
”Hanken olisi ollut äidin ja isän vanavedessä luonnollinen jatkumo, mutta ensirakkaus vei.”
Hoyer-Viitala muutti Alankomaihin ja aloitti kauppatieteen opinnot Amsterdamin VU-yliopistossa.
”Minulla oli vain kolme kuukautta aikaa opetella hollannin kieli, mutta lempi oli mainio motivaattori. Kielipääni on kyllä aina ollutkin hyvä.”
Suomalainen imi itseensä uutta kulttuuria ja omaksui siitä suoruuden ja paksunahkaisuuden.
”Hollantilaisilla on pitkät varpaat. Niille saa huoletta astua ja asiat sanoa niin kuin ne ovat, sillä sikäläisillä ei ole tapana ottaa nokkiinsa. Asiat riitelevät, eivät ihmiset. Sen ymmärtäminen oli vapauttavaa.”
Opiskelujen ohessa Hoyer-Viitala matkusteli kihlattunsa mukana pitkin Eurooppaa ja tutustui tämän työhön tekstiilitehtaan omistajana.
”Autoin Henriä kaikessa, missä voin, toimin jopa mannekiinina”, Hoyer-Viitala hymyilee.
Hollantilaista seikkailua kesti kolme vuotta, mutta sitten iski koti-ikävä. Nainen pakkasi laukkunsa ja lensi takaisin Suomeen.
Intensiivinen kielikylpy oli ehtinyt tehdä tepposet paluumuuttajan suomen kielen taidolle.
”Puhuin jo lapsena ruotsin ja suomen lisäksi saksaa, ranskaa ja englantia, mutta nyt sekä suomi että saksa olivat unohtuneet.”
Kadonneet kielet piti siis opetella uudelleen. Nykyään naisen suomi sujuu taas sutjakkaasti, saksa kuulemma hollantilaisella aksentilla.
Värien ja tavaran runsaus luo Emäsalon Kyläpuotiin kodikkaan tunnelman.
Kotimaahan palattuaan Hoyer-Viitala suoritti markkinointimerkonomin tutkinnon Svenska Handelsläroverketissa, josta hän valmistui vuonna 1985.
”Silloin en ihan vielä halunnut vakituisesti työelämään. Sen sijaan tahdoin oppia ymmärtämään lisää ihmisistä ja siitä, millaisia mielenkiintoisia kapistuksia me oikein olemme.”
Niin tie vei vielä vuodeksi Åbo Akademihin, jossa Hoyer-Viitala opiskeli uskonnon historiaa, sosiaaliantropologiaa ja filosofiaa.
Yllättävä pyyntö
Irina Hoyer-Viitalan elämän tapahtumat ovat seuranneet sulavasti toinen toistaan, mutta tarina on täynnä yllätyksellisiä juonikuvioita. Kuin Ihmemaan Liisa hän on avannut ovia, jotka ovat sopivasti auenneet – tai elleivät ole, niitä on myös voinut vähän tempoa.
Vuonna 1986 Hoyer-Viitala oli 27-vuotias ja lähdössä Indonesiaan.
”Tarkoitukseni oli tutustua siellä hindulaisuuden ja animismin välimuotoon hindu-dharmalaisuuteen”, hän selventää.
Viikonloppua ennen lentoaan Hoyer-Viitala vietti perheen Emäsalon kesäpaikassa, jonka kahvipöydässä kestittiin usein ystäviä ja tuttavia. Pöydässä istui myös agentuuriliike Lejos Oy:n kemian osaston tuotepäällikkö Ernst Fogde.
”Yllättäen hän pyysi minua assistentikseen firmaan”, Hoyer-Viitala kertoo.
Fogde tarvitsi avukseen jonkun, joka osaisi sekä ruotsia, englantia, saksaa että hollantia ja pystyisi siten yhdistämään kielitaidottomat teknikot, mekaanikot ja materiaaliasiantuntijat.
”Hörppäsin kahvini ja vastasin kyllä.”
Ennen hyppyään polymeerikemian pariin Hoyer-Viitala ehti viettää Indonesiassa kuukauden päivät. Maata kierrellessään hän kiinnitti huomiota erityisesti siihen, että ihmisillä tuntui olevan elämässään kaikki, vaikka he eivät omistaneet mitään.
”Niin kauas piti mennä, jotta tajusin, että jokaisella on se, mitä hän repussaan kantaa. Onni on aina mukana.”
Sukellus muovikemiaan
Lejoksessa kaikki oli jälleen uutta ja ennen kokematonta.
Hoyer-Viitala päätti opiskella omaehtoisesti muovikemian aakkoset: polymeerien raaka-aineet ja niiden käyttäytymisen tuotannossa, työstötavat, koneet ja laitteet.
Kaikesta kiinnostunut sielu oli löytänyt alan, jolla opittavaa oli loputtomasti.
”Päämiehillä, toimittajilla ja eksperteillä ei ollut yhteistä kieltä eikä kulttuuria, joten minä toimin välikätenä. Näin pääsin heti mukaan myös ongelmanratkaisutilanteisiin, joissa tuli vastaan monenlaista kemiaa.”
Lejoksen polymeeritoimittajia olivat muun muassa Schulman Plastics, Akzo Plastics ja DSM Engineering, jotka ryhtyivät kilpaa kouluttamaan innokasta noviisia.
Mitä tapahtuu, jos jotakin apuainetta vähennetään tai lisätään? Kuinka käy polymeerin työstettävyyden, jos vaikkapa pigmenttiä onkin enemmän? Millaisia ympäristövaikutuksia muutokset aiheuttavat?
”Porauduin materiaalien kemiaan niin syvälle kuin ilman alan tutkintoa pääsi enkä koskaan ajatellut, että se olisi vaikeaa”, Hoyer-Viitala kuvailee.
”Kemia oli äärimmäisen kiehtovaa ja luonnollinen vastaus ajattelutapaani, että pitää ymmärtää molekyylitaso ymmärtääkseen isomman kuvan.”
Työhön kuului runsaasti matkustamista niin Suomessa kuin ulkomailla.
”Selvitin tarkkaan yhteistyökumppaneiden taustat, yritysten päätöksentekodynamiikan ja pelisäännöt. Kompensoin ahkeruudella sen, ettei minulla ollut muovi-insinöörin pätevyyttä.”
Irina Hoyer-Viitala palasi pitkän matkan kierrettyään lapsuutensa kesämaisemiin Emäsaloon. ”Maailmalla tajusin, että jokaisella on juuri se, mitä hän repussaan kantaa. Onni on aina mukana.”
Hoyer-Viitala muistaa yhä ulkoa lempimateriaalinsa, kuten DSM:n Stanyl PA46:n, jonka lämmönkesto oli 285 celsiusastetta.
”Teknisten muovien klassikko DSM:n tuotteista oli Ronfalin ABS-muovi, josta muun muassa Fiskarsin saksien oranssit muoviosat valmistetaan. Myös Nokian puhelimiin tarvittiin Lejoksen edustamia muoveja.”
Kirkasta, iskunkestävää Xantar (PC) -materiaalia käytettiin suojakoteloiden kansiin. Faradex-materiaaliin oli sekoitettu metallihiukkasia, mikä suojasi herkkää elektroniikkaa häiriöiltä.
”Ehkä suurin suosikkini oli Stamylex (LLDPE C8), jonka ominaisuudet mahdollistivat superohuen kestävän kalvon.”
Työtä joka solulla
Irina Hoyer-Viitala oli työskennellyt myyntiassistentin tehtävässä pari vuotta, kun hänen esimiehensä yllättäen menehtyi.
”Minut nimitettiin seuraavana päivänä hänen tilalleen. Yhtäkkiä huomasin olevani yhtiön kemian osaston tuotepäällikkö.”
Hoyer-Viitala päätti hoitaa Fogdelta kesken jääneet tilaukset, toimitukset ja sopimukset kuntoon ja sen jälkeen irtisanoutua.
Toisin kävi. Vastuullinen pesti ei päästänyt otteestaan, vaan nainen ”eli Lejosta” joka solullaan yhteensä neljäntoista vuoden ajan.
”Rakastin työtäni. Pitkiä päiviä ja tsemppaamista, jota tarvitsin pärjätäkseni ainoana naisena maailmassa, joka vielä silloin tuntui kuuluvan miehille. Sain kuulla monta kertaa, etten ikinä pärjäisi, mutta minä selviydyin, ja vieläpä hyvin.”
Hollantilaisille teki syystä tai toisesta tiukkaa hyväksyä kauppakumppaniksi nainen. Suomessakin se oli joillekin vaikea pala.
”Itse ajattelin vain, että jo äitini oli tehnyt paperiteollisuudessa samaa, mitä minä muovialalla. Äitini vielä korosti, ettei kannata yrittääkään olla mies. Riittää, että on sellainen kuin on.”
Hoyer-Viitala uumoilee, että silloin tällöin naiseudesta oli jopa hyötyä.
”Joskus miehet kertoivat minulle asioita, joita eivät ehkä olisi kertoneet toiselle miehelle. Olin kai naisena vaarattomampi. Tiedot helpottivat työtäni, joten otin selville kaiken minkä voin – mutta en tietysti koskaan käyttänyt tietojani väärin. Pyrin vain yhdistämään kaikkien intressit.”
Tärkeitä kädenpuristuksia
Tuotepäällikön työhön kuului myös olla perillä muun muassa valuuttakursseista. Hoyer-Viitala seurasi silmä kovana maailman tapahtumia ja ennakoi niiden perusteella esimerkiksi tuotteiden menekkiä tai mahdollista raaka-ainepulaa.
Hän piti huolellisesti kirjaa asiakkaiden tarpeista, tarkkaili tilauskirjoja ja yritti aina olla askeleen edellä.
”Jos jossain tehtaassa maailmalla sattui vaikkapa tulipalo tai räjähdys, markkinoilla tulisi tehtaan valmistamasta raaka-aineesta pulaa. Silloin asiakkaan piti olla nopea ja haalia ainetta korvaavilta toimittajilta.”
1980–1990-luvuilla Lejoksen kemian osasto teki isoja kauppoja. Hoyer-Viitala pääsi puristamaan usean merkittävän yritysjohtajan kättä sopimuksen merkiksi. Erityisellä lämmöllä hän muistaa Rani Plast -yhtiötä Teerijärveltä.
”Lejoksen johto luotti minuun ja sain siltä sataprosenttisen tuen. Olen siitä yhä kiitollinen.”
Nuorkauppakamarin puitteissa Hoyer-Viitala sai myös johtamiskoulutusta ja oppia muun muassa ryhmätyöskentelystä, tilaisuuksien järjestämisestä, puheiden pitämisestä, kehonkielestä ja vaikeista tilanteista selviytymisestä.
”Opin esiintymään ja toimimaan aina toista kunnioittavasti. Ymmärsin, että jokainen operoi sillä tavalla, joka on hänelle totta. Jos joku käyttäytyy tökerösti, voin kunnioittaa häntä olemalla loukkaantumatta.”
Elämän kortit uusjakoon
Työn lomassa myös perhe kasvoi. Hoyer-Viitala sai esikoisensa vuonna 1995 ja toisen lapsen vuonna 1997.
Intensiivinen päällikköpesti iltaan venyvine päivineen, edustustilaisuuksineen ja pitkine työmatkoineen alkoi vähitellen käydä yhä hankalammaksi. Lopulta ihanasta työstä oli pakko luopua.
”Jäin kaipaamaan Lejoksen sykettä niin, että vajosin hetkeksi masennukseen”, Hoyer-Viitala myöntää.
Parantuminen alkoi, kun hän ymmärsi, että elämän kortit voi aina jakaa uudelleen.
”Jos rakastamani työ ei ole mahdollista, jokin muu on.”
Hoyer-Viitala elvytti ensin harrastuksensa.
”Olen aina rakastanut tanssia, ja silloin siitä tuli henkireikäni. Tanssin jopa kilpaa”, nainen naurahtaa.
Hän alkoi jälleen myös opiskella ja suoritti ulkomaankaupan erikoisammattitutkinnon.
”Sitten kiinnostuin biokemiasta, solubiologiasta, anatomiasta ja fysiologiasta, ja opiskelin jonkin aikaa niitä Metropolia-ammattikorkeakoulussa.”
Hoyer-Viitala perusti myös toiminimen, jonka kautta hän myi hyvinvointituotteita, ja ahersi aika ajoin kiireapulaisena kaupoissa ja ravintoloissa.
Lopulta polku kuljetti takaisin Porvoon Emäsaloon samalle kesäpaikalle, josta ura Lejoksessa oli saanut alkunsa. Nyt se on Hoyer-Viitalan vakituinen koti.
”Uusi urani lähti vuonna 2016 siitä, kun selvisi, että saaren kyläkauppa oli lopetusuhan alla. Puoti oli palvellut vuosia asukkaita ja mökkiläisiä. Päätin, että sen tarina ei saa päättyä.”
Täysillä joka hetki
Irina Hoyer-Viitala on tehnyt puodistaan kohtauspaikan, jonne ovat tervetulleita kaikki ikään, koulutukseen ja ulkonäköön katsomatta. Paikan, jossa pipot ja hanskat ripustetaan patterille kuivumaan ja jossa saa aina tuoretta pannukakkua ja mansikkahilloa.
”Meille jokainen asiakas on arvokas ja ihana ihminen isolla I:llä”, kyläkauppias hymyilee.
Irina Hoyer-Viitala on oppinut, että elämä itse näyttää seuraavan askeleen. ”Elän täysillä jokaista hetkeä ja unelmani on täsmälleen siinä, missä olen.”
Yhteisöllisyys näkyy keltaisen talorouvan tunnelmassa. Aamuisin sinne kerääntyvät työmiehet kahville ja sämpylälle, vähän myöhemmin kokoontuvat rupattelemaan eläkeläiset. Kesä on etenkin mökkiväen aikaa.
”Täällä käy myös taiteilijoita, kirjailijoita ja etätyöläisiä, jotkut pääkaupunkiseudulta asti ihan varta vasten.”
”Rutiinitehtävien jongleerausta” riittää pitkälti kellon ympäri seitsemänä päivänä viikossa. Puodinpidosta on tullut elämäntapa.
”Tarkoitus oli toimia kauppiaana vain viitisen vuotta, mutta kun jatkajaa ei ole ilmaantunut, se olen sitten minä”, Hoyer-Viitala hymyilee.
”Huippuapulaisena puodissamme ahertaa nuori Victoria, joka saa hymyllään kaikki unohtamaan huolensa.”
Matkan varrella lapset ovat kasvaneet aikuisiksi.
”Rasmus valmistui jo Aalto-yliopistosta fysiikan diplomi-insinööriksi. Matiaksella on vielä vuosi jäljellä kemian opintoja samassa paikassa.”
Tulevaisuudesta Hoyer-Viitala ei osaa unelmoida. Elämä näyttää seuraavan askeleen.
”Elän täysillä jokaista hetkeä ja unelmani on täsmälleen siinä, missä olen. Täältä en halua vielä lähteä minnekään.”
Juttu on ilmestynyt Kemia-lehdessä 4/2022.
Tilaa Kemia-lehti loppuvuodeksi 2022 ja auta Ukrainaa!
Lahjoitamme puolet tilausmaksusta ukrainalaisten auttamiseen Pelastakaa Lapset ry:n kautta.
