(Kuvassa) Viipurista etelään johtavat maantiet olivat kesäkuussa 1944 täynnä autokolonnia, jotka kuljettivat etulinjaan ammuskuormia. Paluumatkalla kyytiin otettiin sotaa pakenevia evakkoja tavaroineen. SA-kuva
Kemia-lehti kerää lukijoiden sotamuistoja sekä perimätietoa ja kertomuksia viime sodista (1939–1945). Alla oleva kirjoitus on osa keräyksen satoa.
Lisää ruutia!
Vaikka isäni Kauko Pollari (1913–1999) ei ollut kemisti vaan työntutkijan koulutusta saanut viestiupseeri, pääsi hänkin sodan loppuvaiheessa maistamaan kemian karua arkea.
Isäni muisteli kokemustaan näin:
”Juhannuksen (1944) jälkeen saimme ins. luutnantti Aaro Haapion kanssa komennuksen ruutitehtaalle Vihtavuoreen. Tehtävänä oli ruudin tuotannon lisääminen.
Kannaksella käytiin parhaillaan suurtaistelua, ja muistan, miten Aaron kanssa kuulaana kesäiltana seurasimme jatkuvaa jytinää, joka kertoi sitä tavaraa rintamalla tarvittavan – ja runsaasti.
Ilmoittautuessamme tehtaalla johtaja Andelinille, han selvästi ilmaisi kantanaan, että ulkopuoliset ’asiantuntijat’ eivät pysty tehostamaan toimintaa laitoksessa, jossa omat miehet ovat uurastaneet koko sodan ajan.
Saimme majoituspaikaksemme kalustamattoman vinttikamarin.
Täytimme oljilla paperiset ’pilke’-pussit (pilke = puukaasuautojen polttoaine) patjoiksi, sotilasreput tyynyiksi, manttelit peitoiksi ja niin oli elämä järjestyksessä.
Vaikka alku oli hankalaa, niin rohkeina poikina aloitimme työt.
Käyttöpäällikkönä tehtaalla oli Aaron teekkariveli dipl.ins. Salmela, joka otti meidät ystävällisesti vastaan. Perehdyimme tehtaaseen ja teimme tutkimussuunnitelman.
Pullonkaulan muodostivat jauhatuskoneet, ns. hollanterit, joissa nitroselluloosamassa jauhettiin mahdollisimman tasalaatuiseksi.
Jauhatusprosessi kesti kauan, muistelen, että kokonaista 24 tuntia saattoi siihen kulua. Prosessin valmistuminen todettiin kuitupituusmittauksilla.
Seurasimme muutaman päivän jauhatusta, otimme uutterasti näytteitä ja totesimme, että hollanterien pohjalle kerrostui massaa, joka ei liikkunut samalla nopeudella kuin ylemmät kerrostumat, eikä myös kulkeutunut terien kautta yhtä usein.
Seurauksena oli, että jauhatusaikaa oli jatkettava, kunnes koko erä oli mahdollisimman homogeeninen.
Meloilla vauhtia massaan
Kiertonopeuden parantamiseksi veistimme puusepänverstaalla ’melat’, joilla ryhdyimme sekoittelemaan hollanterin pohjalle kerrostunutta massaa, ja saimmekin sen tällä keinoin liikkeelle.
Jatkoimme kokeilua ympäri vuorokauden ja otimme jatkuvasti näytteitä.
Pian huomasimme, että jauhatus tehostui huomattavasti näinkin primitiivisillä toimenpiteillä ja jauhatusaika lyheni.
Tämän jälkeen työhön otettiin jokaista konetta kohden lisätyöntekijä ja samanaikaisesti suunniteltiin koneellisia sekoittimia.
Muistelin, että paineilmasekoittimilla asia ratkaistiin, joskin potkurimallisiakin kokeiltiin.
Muutamia päiviä kokeilumme jälkeen Vihtavuorella vieraili itse Sotatalouspäällikkö. Salmela kertoi hänelle tutkimuksestamme ja sen tuloksista.
Seurauksena oli, että ’ison tirehtöörin’ lähdettyä johtaja Andelin heti riensi luoksemme tutustumaan tutkimuksiimme.
Saimme tunnustusta työstämme, ja meille löytyi majoitustilaa vierashuoneelta, ruokailumahdollisuudet virkailijakerholla – ja muutenkin kohtelu parani.
Teimme luonnollisesti muitakin tutkimuksia, tehdashan oli laaja ja monipuolinen käsittäen paitsi ruudin, myös muiden räjähteiden sekä eetterin valmistuksen.”
Muistelmissaan isä kertoi myös sen aikaisen räjähdevalmistuksen riskeistä: ruutimassan syttymisistä, ’rotulipuristimen’ räjähdyksestä ja nitrausosaston paukuista.
Sodan aikana, kiivastahtisessa tuotannossa, menetettiin hänen tietojensa mukaan 11 ihmishenkeä.
Ilkka Pollari
Kirjoittaja on espoolainen kemian diplomi-insinööri.
