KUN MAAILMA alkoi pyöriä ympäri, en ehtinyt edes pelästyä. Aamulla oli arveluttanut enemmän, sillä edessä olisi ensimmäinen maantieajotunti.
Olin jo ymmärtänyt autokoulun olevan niitä oppilaitoksia, joissa en kuuluisi priimuksiin. Kantatie 54:llä rengas osui jääuran reunaan, ja seuraavassa hetkessä kellahdimme katon kautta pyörillemme lumiseen ojaan.
Voitte ehkä arvata, että autosta ja minusta ei tullut ystäviä myöhemminkään. Taivalta on tehty julkisilla ja lihasvoimalla, milloin kartturin paikkaa ei ole ollut tarjolla.
Erityisesti olen mieltynyt polkupyörään, jonka kuntoversiosta tuli korona-ajan pelastukseni. Teams-putken sivutuotteena mittariin kertyi kilometri toisensa perään.
Tiesittekö muuten, että myös kuntopyörän saa nurin, kun loikkaa sen selkään vauhdilla kesken puhelinpalaverin?
Kollega jatkoi juttuaan haaveristani tietämättä ja räjähti nauruun, kun sain kontattua nurkkaan lentäneen kännykkäni kiinni ja ähistyä valituksen ajokkini arvaamattomasta kiikkeryydestä.
”Ensi kerralla turvakypärä päähän!”
UUSI UNELMIENI ajopeli on viime keväänä hankittu sähköavusteinen pyörä. On riemullista viilettää menemään tarvitsematta miettiä, montako ylämäkeä vielä jaksaa polkea.
Se kuitenkin mietityttää, kuinka moneen sähköajoneuvoon maailmassa vielä riittää akkumateriaaleja. Innovatiiviset teknologiat pelastavat paljon, mutta litiumia ja muita kriittisiä alkuaineita on silti rajallisesti.
Geologian tutkimuskeskuksen apulaisprofessori Simon Michaux kohautti hiljattain tiedemaailmaa laskelmallaan, jonka mukaan sähköautojen akkuihin ja niiden energian varastointiin tarvittavat, tiedossa olevat mineraalivarat on käytetty loppuun alle sukupolvessa.
Helsingin Sanomien haastattelussa Michaux sanoo länsimaiden toimineen sekä energiasokeasti että luonnonvarasokeasti. Näennäisen helpot ja halvat resurssit on otettu käyttöön surutta ja selustaa varmistamatta.
Kovin kauan emme voi enää väistää tosiasioita. Pakon edessä alamme vähitellen ymmärtää, että kehittyneinkään teknologia ei yksin riitä ratkaisemaan yhtälöä, vaan meidän on muutettava radikaalisti tapaamme kuluttaa ainokaisen planeettamme resursseja.
Michaux itse sanoo olevansa toiveikas.
”Haasteet ovat hyvin vakavia, ja jonkun pitää tehdä se työ. Sikäli tämä on ehdottomasti relevantein sukupolvi olla elossa.”
VAIKKA TARVITSEN ajokorttia tätä nykyä lähinnä henkilöyteni todistamiseen, muovinpala lompakossani muistuttaa siitä, että pystyn tilanteen vaatiessa toimimaan myös epämukavuusalueellani.
Ajattelen yhä lämmöllä ajo-opettajaani, joka jatkoi sitkeästi sparraamistani insinööriajoon asti. Siihen toiseenkin, sillä ensimmäinen oli päättynyt lyhyeen otettuani osumaa kadunreunaan pysäköidyn auton peräkulmasta.
”Jos tuon olisin arvannut, olisin painanut jarrua”, katsastusinsinööri murahti ja kehotti kääntämään ympäri.
Normisti vai katon kautta, en uskaltanut enää keventää.
Leena Joutsen
(Kuva Markku Joutsen) Kirjoittaja on Kemia-lehden päätoimittaja. Blogi on versioitu lehden lokakuun numeron pääkirjoituksesta.
