Kun maapallon lämpötila edellisen kerran kohosi nykyisenkaltaiseksi, Länsi-Antarktiksen jääpeite Etelämantereella romahti. Uusi romahdus nostaisi merenpintaa kolmesta viiteen metriin.
Tämä selviää Science-lehden julkaisemasta kansainvälisestä tutkimuksesta, jota oli tekemässä muun muassa Jyväskylän yliopisto.
Tutkijat etsivät todisteita Länsi-Antarktiksen jääpeitteen epäillystä romahtamisesta reilut 120 000 vuotta sitten, jolloin menossa oli jääkausien välinen lauha jakso.
Työkalunaan he hyödynsivät Etelämantereen vesissä elävän turquetmustekalan (Pareledone turqueti) dna:ta. Weddellinmeren, Rossinmeren ja Amundseninmeren mustekalapopulaatioiden väliltä löytyi selviä geneettisiä yhtäläisyyksiä.
Jyväskylän yliopiston professorin Phillip Wattsin mukaan yhtäläisyydet ovat mahdollisia vain, jos Länsi-Antarktiksen jää on välillä hävinnyt.
”Jääpeitteen hajoaminen avasi meriväylän yhdistämään nämä muuten kaukana toisistaan olevat alueet”, Watts selvittää.
Tuoreet tulokset näyttävät näin panevan pisteen pitkään jatkuneelle keskustelulle siitä, katosiko Länsi-Antarktiksen jääpeite edellisen interglasiaalin aikana.
Edellinen lämpimämpi jakso päättyi ja Veikseliksi kutsuttu jääkausi alkoi noin 115 000 vuotta sitten. Veiksel-jääkausi tuli päätökseensä noin 11 000 vuotta sitten, jolloin maapallo siirtyi nykyiseen lauhaan aikaan.
Läntinen Antarktis vaikuttaa koko maailmaan
Tuoreilla tuloksilla on merkitystä käynnissä olevan ilmastonmuutoksen vaikutusten ennustamiselle.
Vuonna 2015 solmitun Pariisin ilmastosopimuksen tavoitteeksi asetettiin, että maapallo lämpenee enintään 1,5 astetta esiteollisesta ajasta. Lämpeneminen on määrä pysäyttää kasvihuonekaasupäästöjä karsimalla.
Edellisen lauhan välijakson aikana maapallon keskimääräinen pintalämpötila oli juuri 1,5 astetta korkeampi kuin esiteollisella ajalla ja merenpinta noin 5–10 metriä nykyistä ylempänä.
”Koska Länsi-Antarktiksen jääpeite on tällä hetkellä Etelämantereen suurin tekijä merenpinnan nousussa, sen täydellinen romahtaminen voi nostaa merenpinnan tasoa noin 3–5 metriä”, Phillip Watts sanoo Jyväskylän yliopiston tiedotteessa.
Tuore tutkimus toteutettiin Australiassa, Uudessa-Seelannissa, Suomessa, Portugalissa, Irlannissa, Britanniassa ja Saksassa toimivien yliopistojen ja tutkimuslaitosten yhteistyönä. Projektia tuki muun muassa Suomen Akatemia.
Hanke perustui ryhmän jäsenten aiempaan tutkimukseen, jossa kehitettiin uusi populaatiogenomiikan menetelmä. Sen avulla selvitettiin nyt Etelämantereen mustekalapopulaatioiden välisiä yhteyksiä.
Päivi Ikonen
(Kuva British Antarctic Survey) Antarktiksen mustekalan geenit antoivat vastauksen kansainvälisen tutkijaryhmän kysymykseen.
