Kun sotilaat taistelevat, myös kotirintaman on kestettävä. Siviili-Suomea kannatteli viime sotien aikana iso joukko naisia tehdastyöläisistä talonemäntiin ja kemisteistä kuorma-autokuskeihin.
Aarre arkistoista -juttu on ilmestynyt ensimmäisen kerran Kemia-lehdessä 2/2022.
Kalevi Rantanen
Kirjailija ja historioitsija Kaari Utrion tunnettu tietokirja Eevan tyttäret (Tammi 1984) ilmestyi liki neljä vuosikymmentä sitten. Teos avasi suurelle lukijakunnalle unohdetun ja vaietun puolen historiasta.
Valtavirran sotajutut ovat keskittyneet Aatamin poikien tekemisiin. Kunniakorokkeelle nostetaan yleensä kaksi miesjoukkoa.
Ensiksi tulevat ”monttumiehet” eli etulinjan taistelijat. Heidän jälkeensä kotirintaman johtajat ja ammattimiehet. Tärkeä työ teki heistä rintamamiesten veroisia sankareita, vaikka kuolemanvaara oli pieni.
Naisista on puhuttu ohimennen, usein vähän alentuvasti, jonkinlaisina puolisankareina.
Standardikäsitys ei tee oikeutta naisten panokselle. Sota tarvitsee sotilaita, mutta yhtä paljon sotilaat tarvitsevat aseita, ammuksia, ruokaa ja vaatteita. Arvatkaapa, ketkä ne viime sotien (1939–1944) aikana tuottivat.
Suunnilleen puolet teollisuuden ja yli puolet sotateollisuuden työntekijöistä oli jatkosodan (1941–1944) aikana naisia. Kaikkiaan puolustusvoimien tukitehtäviin osallistui 150 000 naista, joista 130 000 kotirintamalla.
Naiset valmistivat kranaatteja, sytyttimiä, tykkien putkia, kiväärien piippuja ja muuta taistelussa tarvittavaa. Yllättäen huomattiin, että raskaimmatkin metalliteollisuuden koneet tottelivat myös naisen kättä.
Tarvittaessa naiset tarttuivat myös kuorma-auton rattiin, mistä tuore suurteos Suomen naisten sota (Amanita 2021) – kirjoittajinaan Sari Savikko, Hanna Pukkila-Toivonen ja Kaari Utrio – kertoo näin: ”Kyllä moni sotapoika kääntyi katsomaan, kun tavaroilla lastattu iso kuorma-auto kulki hentoisen naisen ohjaamana pitkin maaseudun teitä.”
Aikalaistodistaja, toimittaja Aake Jermo (1920–1980) kykeni kohtalon oikusta katsomaan sotaa molemmilla rintamilla. Haavoittumisensa jälkeen hän jatkoi ”armeijan rullissa”, mutta kotirintamalla.
Myöhemmin Jermo julkaisi kirjan Kun kansa eli kortilla (Otava 1974), jossa hän pystyi yhdistämään omat muistitietonsa haastatteluaineistoon ja kirjallisiin lähteisiin.
”Kunpa se kamala aika ei enää koskaan tulisi takaisin”, turkulainen liikenneneuvos Yrjö Förblom lausui.
Sen jälkeen Förblom selosti värikkäästi Jermolle, millaista oli kulkea häkäpöntön voimalla.
Auto saattoi pysähtyä milloin tahansa. Kuljettajan oli mentävä hämmentämään pilkkeitä. Jos nuohoaminen ei riittänyt, oli tarkistettava koko kaasutinjärjestelmä. Vian etsimiseen ja korjaamiseen saattoi huveta kaksi tai kolme tuntia.
Emännät puursivat patsaan arvoisesti
Ruuan tuotanto oli yhtä rankkaa kuin häkäpönttöauton kuljettaminen. Jos jollekin Suomen historian sankarille vielä pystytetään patsas, hyvä ehdokas on maalaistalon emäntä.
Sodan syttyessä yli puolet suomalaisista eli maataloudesta.
Maatiloista 80 prosenttia oli pieniä perhetiloja. Ennen sotaa pientilojen emännät tekivät keskimäärin 12-tuntisia työpäiviä. Työviikko oli seitsenpäiväinen. Jokaisena päivänä emäntä käveli ainakin 30 kilometriä.
Vuonna 1917 säädetty kahdeksan tunnin työpäivä kosketti pitkään vain osaa työvoimasta.
Kun miehet olivat lähteneet rintamalle, maalaisemännät joutuivat pidentämään työpäiväänsä entisestään. Sotilailla oli välillä lomia ja hiljaisina aikoina vapaahetkiä rintamalla, kun taas emännät ahersivat ilman taukoja.
Tavallisten maatöiden päälle kasaantui lisää rasitteita, kuten tuotteiden luovutusvelvollisuus paperisotineen. Yli puolen miljoonan miehen armeija oli muonitettava ja vaatetettava ja samaan aikaan huolehdittava kaikista muistakin.
Luovutusvelvollisuus ulottui kaikkeen vähänkin merkittävään, mitä tilat tuottivat, myös villaan. Villaongelmista kertoo eräs kuuluisimmasta pula-ajan kirjallisista tuotteista.
Tienhaaran emäntä Ypäjältä sai kerran muistutuskirjeen, jossa häneltä karhuttiin 2 000 gramman verran villoja neljästä lampaasta. Hän erehtyi luulemaan, että määrä oli 2 000 kilogrammaa.
Emäntä kimpaantui ja kirjoitti kansanhuollolle kirjeen, joka sisälsi yhden virkkeen, pituudeltaan puolet tavallisen kirjan sivusta.
Helsingin Sanomien pakinoitsija Arijoutsi sai kirjeen haltuunsa. Kun emännän kansanomaisia ilmauksia ei 1940-luvulla voinut painaa lehteen, pakinoitsija käänsi tekstin kukkaiskielelle.
”Mistä Orvokista teille niitä villoja, ne tarvitaan omiksi vaatteiksi ja mitä siinä olikaan siinä kortissa, kaksituhatta kiloa villoja, meillä oli kaksi lammasta ja nyt on neljä, niistä teille Orvokeille pitäisi olla kaksituhatta kiloa villoja, on tämä maailma Lemmikkien vallassa voi Orvokin Orvokin Lemmikki…”
Keksintöjä niukasti, innovaatioita paljon
Väite, että hätä on keksintöjen äiti, saa sotakokemusten valossa vain osittaista tukea. Merkittäviä keksintöjä tehtiin myös sotaoloissa lähinnä hyvin rahoitetuilla aloilla, kuten lentokoneteollisuudessa.
Sodankäynnille toisarvoisemmissa tehtävissä – joita yleensä hoitivat naiset – syntyi sentään paljon niksejä ja pikaratkaisuja välittömiin ongelmiin. Kun keksintöjä yritettiin puristaa esiin kilpailuilla, yksi palkituista ratkaisuista oli parannetut ämmänlänget.
Innovaatio eroaa keksinnöstä tai tieteellisestä löydöstä. Määritelmällisesti se on toteutettu uudistus, joka voi perustua keksintöön tai löytöön mutta myös tunnettuun osaamiseen.
Innovaatioita sota tuotti runsaastikin sellaisilla aloilla, joilla voitiin hyödyntää valmista tietoa ja vanhoja taitoja.
Esimerkiksi vaatteiden korjaus ja kierrätys vietiin huippuunsa. Armeijan asujen ja jalkineiden korjaamisesta kehittyi jatkosodan aikana tehokas ja hyvin organisoitu teollisuus, jossa työskenteli varuslottien ohella myös paljon siviilejä.
Kun kaikesta oli pulaa, ruuan hävikki luonnollisesti minimoitiin. Sokerin käyttö väheni, vihannesten kulutus kasvoi.
Vuosien 1943 ja 1944 kesinä kansakoulunopettajien piti uhrata puolet lomastaan yleishyödylliseen työhön, kuten kasvisten viljelyyn koulukeittolaa varten. Myös lasten piti vuorollaan hoitaa koulun kasvitarhaa.
Vaate- ja ruokainnovaatiot unohdettiin pula-ajan jälkeen, ja vasta paljon myöhemmin ryhdyttiin taas puhumaan kasvisten ja vihannesten hyödyllisyydestä. Viime aikoina myös vaatteiden kierrätys ja vähän korjaaminenkin ovat tulleet uudestaan muotiin.
Kemistit rakensivat tulevaisuutta
Kemistinaiset rakensivat sodan aikana tulevaisuutta, niin tiedepohjaista teollisuutta, maataloutta kuin palvelutoimintaa.
Vuosien 1946 ja 1964 kemistimatrikkeleista löytyy viitisenkymmentä sotavuosina työskennellyttä naista. Monet toimivat farmaseutteina. Lääketehdas Orion työllisti useita naiskemistejä, samoin Biokemiallinen tutkimuslaitos.
Muilla oli mitä erilaisimpia työpaikkoja: Puukemia Oy:n puunsokeroimistehdas, Maanviljelyskemian laboratorio, Alkoholintutkimuslaboratorio, puolustuslaitoksen bakteriologinen laboratorio.
Naisten vääjäämätön vaikkakin mutkainen eteneminen näkyy myös tilastoissa. Keväällä 1941 Helsingin yliopiston kemian laitoksessa oli 673 opiskelijaa, joista 47 prosenttia oli naisia. Ylimääräisiä assistentteja laitoksessa työskenteli 23, heistä naisia kaksi.
Lukuvuonna 1943–1944 opiskelijoita oli 643, joista naisia 72 prosenttia. Ylimääräisiä assistentteja oli 20, heistä naisia seitsemän.
Korkeimpiin oppiarvoihin ja virkoihin eteneminen oli yhä vaikeaa etenkin luonnontieteissä. Tohtorintutkinnon suorittaneiden naisten määrä jopa laski.
Koko yliopistossa naisten väitöskirjoja oli vuosina 1935–1940 tarkastettu 17. Seuraavalla viisivuotiskaudella 1940–1945 tohtoriksi väitteli enää yhdeksän naista, joista seitsemän edusti humanistisia tieteitä.
Talutusnuora piti joskus katkaista
Tutkijoiden muistitieto elävöittää kuvaa. Mikrobiologi Veronica Sundman (1923–2008) muisteli kirjassa A. I. Virtanen työtoverien silmin (Kemian Kustannus Oy 1994) aikaansa kemian nobelistin oppilaana Biokemiallisessa tutkimuslaitoksessa.
”Mitään rivimiehiä emme olleet… Siitä lähtien, kun aloitimme korkeinta arvosanaa varten vaadittavaa ohjattua tutkimustyötä eli ns. erikoistyötä, olimme osa laboratorion henkilökuntaa, ainakin siltä meistä tuntui. Oli vastuuta, oli oikeuksia…”
”Erikoistyöntekijöiden välillä vallitsi lämmin ja toverillinen suhde. Muistan, miten keräsimme kotinsa pommituksessa menettäneelle Mairelle vaatteita ja taloustarvikkeita.”
Sundman viittasi biokemisti Maire Hakalaan (myöhempään Hakala-Zakrzewskiin (1917–2015). Tämän elämässä näkyi A. I. Virtasen (1895–1973) ristiriitainen suhtautuminen naistutkijoihin mutta myös yleinen pyrkimys palauttaa emansipoituneet naiset takaisin ruotuun.
Virtanen kiistatta edisti mutta toisinaan myös jarrutti naisten urakehitystä. Hakalalle, joka oli aiemmin työskennellyt lääkeyhtiö Orionissa, hän tarjosi tutkimusassistentin paikkaa laboratoriossaan.
Kun Hakala sodan jälkeen vuonna 1949 sai idean lähteä jatkamaan opintojaan Yhdysvaltoihin, Virtanen vastusti. Hänen mielestään naistutkijan ei sopinut lähteä ulkomaille, ei ainakaan yksin.
Lopulta nobelisti hölläsi talutusnuoraa hyväksymällä vuoden pituisen opintomatkan. Hakala katkaisi taluttimen, jäi loppuiäkseen Atlantin taakse ja teki USA:ssa pitkän uran syöpätutkijana.
”Naiset hyysäsivät sotavankeja”
Valtion tiedotuslaitos VTL – eli ”Vetelä” – valitti kerran, että ”yksinkertainen naisaines suhtautuu sotavankeihin… huolestuttavasti”.
Maalaistaloissa työskenteli jatkosodan aikana noin 40 000 venäläistä sotavankia, joiden ”hyysäämisestä” naisia moittivat muutkin.
Sota paikoin supisti yksilönvapautta, mutta toisissa tilanteissa lisäsi sitä. Rintamasotilaalla oli yleensä vain yksi valinta: ammu tai tule ammutuksi.
Sotavangin työnjohtajaksi joutunut talonemäntä taas sai valita käyttäytymistapansa. Useimmiten hän valitsi inhimillisen linjan.
Toiseen ääripäähän sijoittui nainen, joka kohteli oman maansa kanssasisaria huonommin kuin emännät sotavankeja.
Risto Joutjärven kirja Valvojana naisten erityistyöleireillä (Minerva 2015) perustuu tekijän äidin Saara Tuukkasen muistelmiin vuosilta 1943–1944.
Viranomaiset lähettivät eri syistä epätoivottuja naisia pakkotyöhön, joka tarkoitti usein metsäsavottaa. Heinävedellä sijainnutta pakkotyöleiriä johti ”Marjastiina”, ylimielisen yksinvaltiaan karikatyyri, joka käytti valtaa sadistisesti, ihaili Hitleriä ja vihasi juutalaisia.
”Muistitieto ei ole sataprosenttisen varmaa, mutta varmuus lisääntyy, kun monet muistelijat kertovat samoista tapahtumista”, sanoo Helsingin yliopiston dosentti, sosiologi Sari Näre, joka on kirjoittanut kirjan esipuheen.
”Olen paljon törmännyt samaan eetokseen, jolla Joutjärvi on kuvannut pakkotyöleirin johtajaa.”
Näre on tutkinut naisten toimintaa sodan aikana, myös paikoissa, tilanteissa ja elämänalueilla, joista on pääasiassa saatavilla ainoastaan muistitietoa.
Pelkkää kurjuutta ei elämä työleirilläkään ollut. Tuukkanen kertoi myös ihmisistä, jotka näkivät leiriläiset kaltaisinaan sekä yrittivät ja onnistuivatkin parantamaan heidän olojaan.
Tiukka normisto sääteli käytöstä
Äärimmillään sodan rumuus ilmeni seksuaalisessa väkivallassa, joka vaikuttaa sota-aikana lisääntyneen.
Vuonna 1937 tilastoihin päätyneitä raiskauksia oli 2,5 sataatuhatta asukasta kohti. Vuonna 1943 luku oli 4,3. Useimmiten sekä tekijä että uhri olivat suomalaisia, mutta on tilastoitu myös muutama tapaus, joissa raiskaaja oli venäläinen partisaani tai saksalainen sotilas.
Sukupuolisuhteissa naisten käyttäytymistä säätelivät ahtaat normit silloinkin, kun suhteet olivat helliä ja tasavertaisia.
”Normisto kiristyi sodan aikana ja roolijako kärjistyi. Naiset symboloivat kansakuntaa, joten heidän piti olla vahvoja ja puolustamisen arvoisia”, kuvailee historian professori Tiina Kinnunen Oulun yliopistosta.
”Normit olivat ilman sotaakin nykyistä tiukemmat, osittain myös siksi, että tehokasta ehkäisyä ei ollut.”
Naisilta vaadittiin tiukkaa moraalia, etenkin kun oli kyse suhtautumisesta vierasmaalaisiin miehiin. Saksa oli liittolainen, mutta suhteita saksalaissotilaiden kanssa paheksuttiin.
”Neuvostoliitto hyödynsi moraalisia epäilyjä omassa propagandassaan kertomalla, kuinka suomalaiset naiset vehtaavat saksalaisten kanssa omien miesten ollessa rintamalla.”
Ankarimmin tuomittiin suhteet venäläisiin sotavankeihin. Vetelän maininta ”huolestuttavasta” suhtautumisesta vihjaa seksisuhteisiin, joita suuressa joukossa joskus solmittiinkin, kuitenkin kuviteltua paljon harvemmin.
Vastaliikkeenä absoluuttiselle, muodolliselle ja usein tekopyhälle moraalille syntyi myös sodan oloille ominaista seksuaalista vapautta.
”Osalla ihmisistä, mutta siis vain osalla, rauhan ajan pidäkkeet ja moraali poistuivat, kun kuolema oli lähellä. Ilmiö havaittiin jo ensimmäisessä maailmansodassa”, Kinnunen kertoo.
Valonpilkahduksia leirihelvetin keskellä
On mahdotonta sanoa, kuka kotirintaman naisista kantoi raskaimman taakan. Jos mittapuuksi otetaan urakan ajallinen kesto, ykköseksi nousee Hilma Kilkkinen (1897–1975), joka kiskoi kuormaansa 15 vuotta.
Kertomus siviilinaisten kohtaloista sotien aikana olisi epätäydellinen ilman häntä.
Petsamossa kansakoulunopettajana työskennellyt Kilkkinen jäi talvisodan puhjettua vuonna 1939 neuvostojoukkojen vangiksi.
Muurmanskissa käydyssä oikeudenistunnossa häntä syytettiin vakoojaksi, syynä ilmeisesti se, että hän oli opiskellut Britanniassa ja osasi englantia. Kilkkinen sai pitkän tuomion, jota hänet lähetettiin kärsimään vankileirille. Vapauteen hän pääsi vasta vuonna 1954.
Kokemuksensa Kilkkinen kirjasi muistelmateokseensa Pitkä matka Siperiaan (Otava 1997). Leirihelvetin kuvauksia on julkaistu paljon. Odottamatonta ja siten kiinnostavinta on myönteisten kokemusten runsaus.
Kilkkisen kuvaamat ihmiset jakautuvat kahteen ryhmään. Melkein kaikki vartijat ja virkamiehet esiintyvät epäinhimillisen hallintokoneiston rattaina.
Toinen ryhmä koostuu ihmisistä, jotka auttoivat Kilkkistä ja joiden ansiosta hän säilyi hengissä. He olivat sairaanhoitajia, lääkäreitä ja muita rivikansalaisia niin vankiloissa kuin siviilissä. Hallinnostakin löytyi joskus auttaja.
Kilkkinen mainitsee erikseen yhden kenraalin: ”… tunsin olleeni tekemisissä hyvän, inhimillisen ihmisen kanssa. Hän oli tehnyt hyväkseni kaiken, minkä oli voinut…”
Sota vauhditti muutosta tyttärien kasvatuksessa
On vaikea tietää kaikkea tärkeää, mitä sodan kotirintamalla tapahtui. Usein on vielä vaikeampi tietää, miksi jotain tapahtui ja mitä seurauksia tapahtumilla oli.
Sota on vaikuttanut naisten asemaan ja toimintaan tähän asti, usein näkymättömällä tavalla.
”Sota modernisoi sukupuolten suhteita”, Sari Näre aloittaa.
”Suomi kuului sodan häviäjiin pitkälti sittemmin vaietun Suur-Suomi-hankkeen takia. Ihmiset havahtuivat kuuliaisuutta edellyttävän autoritaarisuuden riskeihin, ja tämä tietoisuus kasvatti yksilöllistymistä.”
”Naiset kasvattivat autonomiaa ja itseluottamusta, olivathan he tehneet paljon miehille kuuluneita töitä sodan aikana.”
Suomalaisille tyypillinen tapa käsitellä sodan haavoja oli uppoutua kovaan työntekoon. Se on jättänyt jälkensä suomalaiseen työeetokseen.
”Työstäkin on osittain tullut kuin taistelukenttä, mikä stressaa meitä vieläkin. Työelämässä mennään usein hampaat irvessä, vaikka vähemmälläkin voisi päästä”, Näre sanoo.
Ihmisten varautuvat hänen mukaansa tulevaan samaan tapaan kuin sota-aikana, jolloin jouduttiin sopeutumaan yllättäviin menetyksiin ja yhtäkkisiin muutoksiin.
”Ruotsissa osataan ottaa vähän rennommin.”
Siihen voi olla syynsä. Läntinen naapurimme säästyi sodan välittömiltä vaikutuksilta ja oli myös vauraampi.
On vaikea myös sanoa varmasti, miten paljon juuri sota muutti naisten asemaa työelämässä. On myös asioita, jotka eivät näy tilastoissa.
”Tämä on paljolti pohdiskelua ja arvelua, mutta on mahdollista, että sota voimaannutti”, Tiina Kinnunen sanoo.
”Naiset huomasivat, että heitä tarvitaan.”
Sota vaikutti ehkä siihenkin, kuinka naiset kasvattivat tyttäriään.
”Tyttöjä koulutettiin pitemmälle. Heidän koulutuksensa oli lähtenyt laajenemaan jo ennen sotaa, mutta sodan kokemukset kenties vauhdittivat muutosta.”
Kestävyyden lisäksi toipumiskykyä
Toiseen maailmansotaan osallistuneista maista Suomi selvisi suhteellisin pienin vaurioin. Kotirintamalla oli Suomessa vaikeampaa kuin Yhdysvalloissa, mutta helpompaa kuin Venäjällä, Kiinassa tai Itä-Euroopassa.
Merkittävä asia on, että Suomi säästyi neuvostojoukkojen miehitykseltä ja suomalaiset naiset siltä, mitä valloitettujen alueiden naiset usein joutuvat vihollissotilaiden saapuessa kokemaan.
Suomea yhdistää muihin selviytyjiin resilienssi eli kimmoisuus, joka tarkoittaa toipumiskykyä, ei vain hetkellistä kestävyyttä. Yhteisö voi murtua mutta nousta ja eheytyä taas.
Monet kehitystasoltaan vastaavat maat, kuten Tanska, Ranska tai Hollanti, joutuivat miehitetyksi ja murtuivat, mutta nousivat sodan jälkeen uudelleen.
Tilaa Kemiamedian uutiskirje!
Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!
