Neurologi ja tietokirjailija Oliver Sacks on kertonut tuhat ja yksi tarinaa aivojen oikuista.
Aarre arkistoista -juttu on julkaistu alun perin Kemia-lehdessä 3/2012.
Oliver Sacksin (1933–2015) työ on innoittanut myös elokuvantekijöitä. Jutussa mainittu Heräämisiä (Awakenings) vuodelta 1990 perustuu Sacksin samannimiseen romaaniin. Tuore sairaalasarja Brilliant Minds puolestaan kertoo tohtori Oliver Wolfista, joka ratkoo suoraviivaisesti potilaidensa neurologisia ongelmia. Molemmat löytyvät suomennettuina suoratoistopalveluista.
Päivi Ikonen
Erään newyorkilaisen neurologin vastaanotolle saapui kerran arvostettu laulaja ja musiikinopettaja P.
Musiikkimies kertoi kärsineensä ”näköhäiriöistä”, joita silmälääkäri oli epäillyt aivoperäisiksi.
Kokenut neurologi pani merkille potilaan hieman erikoisen katseen, mutta perustestit jalkapohjan koputteluineen eivät paljastaneet ongelmia.
Lääkärin hälytyskellot alkoivat kilkattaa, kun potilaan piti vetää toisesta jalasta riisuttu kenkä takaisin jalkaansa.
”Kumpi on jalka, kumpi kenkä?”, P. kysyi.
Hymyillen esitetty heitto meni kuitenkin vielä leikinlaskun piikkiin.
Käynti päättyi ilman diagnoosia. Potilas hyvästeli kohteliaasti, kääntyi sitten vaimonsa puoleen ja ryhtyi – lääkärin ällistykseksi – pontevasti kiskomaan tämän päätä irti hartioista.
Kyse ei ollut aviollisista ristiriidoista. P. vain veikkasi väärin arpoessaan ovensuussa seisseen vaimon ja hyllyllä odottaneen päähineen välillä.
Hämmästynyt neurologi oli Oliver Sacks, joka on ikuistanut tapauksen kirjaansa Mies joka luuli vaimoaan hatuksi esimerkkinä siitä, millaisia temppuja aivojemme oikuttelu voi meille tehdä.
P:ltä löytyi sittemmin vakava vaurio aivojen näkökeskuksesta. Vaikka silmät ottivat visuaaliset viestit vastaan moitteetta, niiden tulkinta ei enää onnistunut.
Laulunopettaja ei pian kyennyt tunnistamaan ainuttakaan arkista esinettä. Ammattiaan tämä harjoitti kuitenkin kuolemaansa asti, sillä hänen muut taitonsa ja tietonsa säilyivät ennallaan.
Lämmin lähestymistapa hälventää ennakkoluuloja poikkeavuuksia kohtaan
Lontoossa vuonna 1933 syntynyt Oliver Sacks on tehnyt uransa Yhdysvalloissa, mutta erinomaisena neurotieteiden popularisoijana ja loistavana kirjoittajana hänet tunnetaan tätä nykyä kautta maailman.
Lämpimällä lähestymistavallaan Sacks on myös muuttanut asenteita.
Monelle hänen lukijalleen aikanaan karsastetut neurologiset taudit, kuten Touretten oireyhtymä – joka saattaa panna kantajansa vaikkapa kiroilemaan hallitsemattomasti – ovat nyt inhimillisiä erityispiirteitä muiden joukossa.
Erityisesti Sacksia kiehtoo evoluution monimutkaisin luomus eli ihmisaivot, joiden rakennetta, kemiaa, kykyjä, toimintaa ja toimintahäiriöiden seurauksia hän ei lakkaa ihmettelemästä.
Hän on teoksissaan kuvaillut mieliinpainuvasti muun muassa ”Amerikan viimeistä hippiä”, jonka aivokasvain pysäytti elämään ikuisesti vapauden kesää 1968, konserttipianistia, jolle nuotit muuttuivat käsittämättömiksi kärpäsenläjiksi, ja kehitysvammaista poikaa, joka yhden silmäyksen jälkeen pystyy piirtämään arkkitehtonisesti täydellisen toisinnon mistä tahansa rakennuksesta.
Moni suomalainenkin muistanee vaikuttavan, tositapahtumiin perustuvan elokuvan Heräämisiä (1990).
Uutta lääkitystä kokeileva neurologi – valkokankaalla näyttelijä Robin Williams – saa vuosikymmeniä katatonisessa tilassa maanneen miehen (Robert de Niro) heräämään jälleen eloon, joskaan paraneminen ei jää pysyväksi.
Tosielämän neurologi oli pitkään sairaalalääkärinä työskennellyt Oliver Sacks, joka kirjoitti mystisestä unitaudista kärsineistä potilaistaan yhden parhaista kirjoistaan.
Suomentamaton Awakenings, johon Penny Marshallin ohjaama elokuva perustuu, oli Sacksin läpimurtoteos.
Menestyskirjailijan ja suositun yleisöluennoitsijan asemalla on ollut myös kääntöpuolensa. Kirpeää kritiikkiä on tullut varsinkin ”vakavien” tutkijoiden riveistä, joissa Sacksin kansansuosiota ei aina ole ollut helppo niellä.
Häntä on muun muassa huitaistu nimityksellä ”mies joka luuli potilaitaan kirjailijanuraksi”. Kommenteista on aistivinaan happaman pihlajanmarjan makua.
Myös arvostelijat ovat joutuneet myöntämään, ettei Sacks yleistajuisissa teksteissään tingi tieteellisyydestä tippaakaan.
Hän myös pysyttelee kirjailijanakin tiukasti lääkärinetiikan rajoissa. Jokaisen potilaan henkilöllisyys jää luonnollisesti salaisuudeksi – paitsi jos tämä itse haluaa nimensä julki ja on jo kertonut taudistaan muutenkin.
Tähän ryhmään kuuluu esimerkiksi tunnettu eläintieteen professori Temple Grandin, joka on puhunut avoimesti vaikeasta autismistaan.
Oxfordin ja Kalifornian yliopistot käynyt, nykyään Columbian yliopiston professorina toimiva Oliver Sacks tunnustaa myös auliisti olevansa ennen muuta käytännön lääkärintyötä tekevä kliinikko, ei tutkija.
Reilussa puolessa vuosisadassa hän on kuitenkin ehtinyt perehtyä kymmenientuhansien potilaiden tauteihin, joten kirjoilla on kaikupohjaa.
Selvästi enemmän kuin kritiikkiä Sacks onkin saanut osakseen kunnioitusta. Hänen hoitokäytännöissään ja suhteessaan potilaisiin on sanottu riittävän opittavaa monelle nuorelle lääkärille.
Vanhan ajan perhelääkärien ammattikuntaa ihaileva Sacks on esimerkiksi sitä mieltä, että myös neurologi saa usein parhaan käsityksen potilaan oireista ja toimintakyvystä tämän kotona.
Hän on siksi tehnyt säännöllisiä tutkimuskäyntejä potilaidensa luo jo paljon ennen fiktiivisen tv-tohtorin Housen aikoja.
Lennokkaan kirjailijan kääntöpuoli on piinallisen ujo kasvosokea
Tohtori S. on pidetty lääkäri, joka on pärjännyt elämässään hyvin huolimatta ongelmista aivojensa hahmotuskyvyssä.
S. ei esimerkiksi juuri koskaan selviydy kotoaan työpaikalle eksymättä, sillä hän ei kykene oppimaan yksinkertaisintakaan reittiä eikä painamaan mieleensä maamerkkejä.
Ammattiroolinsa ulkopuolella S. on piinallisen, suorastaan patologisen ujo mies, jolle vaikkapa kahvikutsut ovat kauhun paikka.
Eniten kiusallisia tilanteita S:lle aiheuttaa tämän paha prosopagnosia eli kasvosokeus. Hän tunnistaa lähisukulaisensa mutta ei omaa sihteeriään tai parasta ystäväänsä.
Naapuriaan S. osaa tervehtiä silloin, kun näkee tämän ulkoiluttamassa koiraansa, jonka S. kyllä tuntee.
Ihmiskasvot sen sijaan merkitsevät S:lle vain silmien, nenän ja suun yhdistelmää, joka on hänen näkökulmastaan kaikilla samanlainen.
S. on Oliver Sacks itse.
Potilaidensa taudeilla ratsastamisesta soimattu neurologi avasi myös oman tapauskertomuksensa tuoreimmassa, viime vuonna suomennetussa teoksessaan Kirjailija joka kadotti kirjaimet.
Lempeän humoristiseen tapaansa Sacks kuvaa, kuinka hississä usein nostaa hattuaan kookkaalle harmaapartaiselle miehelle vain huomatakseen, että on sanonut päivää omalle peilikuvalleen.
Paljastuksellaan Sacks on antanut uudet, arvovaltaiset kasvot oireyhtymälle, jonka olemassaoloa kaikki lääkärit eivät vielä edes tunnusta.
Sacks kertoo, että kasvosokeudesta kärsivät myös hänen veljensä ja äitinsä, mikä viittaa taudin perinnölliseen luonteeseen.
Synnynnäinen prosopagnosia vaivaa hänen mukaansa paria prosenttia ihmisistä.
Heihin kuuluu muun muassa Ruotsin kruununprinsessa Victoria, joka muutama vuosi sitten kertoi, ettei kykene tunnistamaan ihmisiä kasvoista vaan turvaa muihin keinoihin ja avustajiinsa.
Syöpä vei pari vuotta sitten Oliver Sacksilta näön toisesta silmästä. Sekään ei ole hiljentänyt pian kahdeksankymppisen professorin tahtia, vaan ahkeran kirjoittajan kuulumisia voi lukea hänen blogistaan entiseen tapaan.
Rakkaus kemiaan suojeli sodan kauhuilta
Oliver Sacks kuvaa nuoruusvuosiaan Englannissa muistelmateoksessaan Volframin hehku – Muistoja kemiallisesta lapsuudestani. Suku oli täynnä tiedemiehiä ja keksijöitä, ja myös Oliver toisti kotilaboratoriossaan suurten kemistien kokeita – välillä arveluttavin seurauksin.
Mahdollisuus paeta sodan kauhuja ja sodanjälkeisen ajan ankeutta tieteen maailmaan suojeli kasvavan pojan mieltä.
Oliver Sacksille luonnontiede edusti harmoniaa ja kauneutta, joita hän janosi kurjuuden ja ahdistuksen vastapainoksi.
Oliverin lääkärivanhemmat kannustivat poikaansa ihmettelemään elämän ilmiöitä. He eivät väsyneet vastaamaan tämän kysymyksiin, olipa kyse metalleista, kasveista tai kosmoksesta.
Tiedonjanoinen poika saattoi kääntyä myös luonnontieteiden parissa työskennelleiden enojensa ja tätiensä puoleen.
”Volframi-eno” avasi portin kemian kiehtovaan historiaan
Erityisesti Dave-enon hehkulampputehdas laboratorioineen oli mieluisa paikka.
Eno rakasti volframin tiheyttä, kuumuudenkestoa ja suurta kemiallista vakautta, ja hänen mielestään volframin syvä helähdys oli ”maailman kaunein ääni”.
”Volframi-enon” suuri sankari oli Carl Wilhelm Scheele. Pienen ruotsalaiskaupungin apteekkari teki tutkimuksiaan ilman apurahoja, palkkaa tai yliopistollista opetusvirkaa.
Oliverille tutkijasta tuli yksi tieteen romantiikan ruumiillistumista.
Enon myötä Oliverkin innostui lukemaan kemian historiaa, sillä hän halusi kulkea entisaikojen tutkijoiden jalanjäljissä.
Hänen sankareihinsa kuului myös modernin kemian isä Antoine Lavoisier, valistusajan kasvatti ja hapen löytäjä. Nuoren amatöörikemistin kolmas esikuva oli Humphry Davy, runoilija ja itseoppinut kemisti.
Oliver sai perustaa oman kotilaboratorionsa huoneeseen, joka sijaitsi ison talon takaosassa ja josta oli ovi puutarhaan.
Uloskäynti osoittautui tarpeelliseksi, sillä kokeiden savuavat, räjähtelevät ja haisevat lopputulokset oli helpointa heittää ulos ovesta nurmikolle.
Kerran kuussa Oliver matkusti ostamaan taskurahoillaan erilaisia kemiallisia aineita pienestä kauppapuodista Lontoon ulkopuolella. Tuohon aikaan vaarallisiakin kemikaaleja myytiin koulupojillekin.
Kemian harrastaminen kotioloissa ei ollut mitenkään tavatonta.
J. J. Griffin oli jopa kirjoittanut innokkaille koululaisille kirjan Kemiallisia huvituksia. Monet kirjan kokeet tuntuvat tänä päivänä liian vaarallisilta ilman ohjausta kotioloissa suoritettaviksi.
Mendelejevin jaksollisesta järjestelmästä tuli sielunmaisema
Yksi Oliverin elämän kiintopisteistä oli Lontoon luonnontieteellinen museo. Koulu ei opettanut hänelle mitään olennaista luonnontieteestä, vaan hänen innostuksensa päinvastoin sammui koulun kursseilla.
Oliverin tapa oppia oli museoiden tutkiminen, kirjojen omaehtoinen lukeminen, laboratoriokokeiden tekeminen ja vuorovaikutus tutkijaenojen kanssa.
Mullistava löytö oli museon seinälle rakennettu malli Mendelejevin jaksollisesta järjestelmästä.
Yhtäkkiä Oliver hahmotti alkuaineiden paikat kokonaisuuden osana ja ymmärsi niiden luokitteluperusteet.
Järjestelmästä tuli kuin maantieteellinen paikka, jossa poika vaelsi alueelta toiselle lumoutuneena sen järjestyksestä ja kauneudesta.
Myös Niels Bohrin atomimalli oli Oliverille todellinen ihme.
Oliver Sacksin rakkaus kemiaan ei ole koskaan kuollut, vaikkei siitä elämänuraa hänelle tullutkaan.
Vuonna 1997 Sacks sai ystävältään Roald Hoffmanilta kirjeen, joka sisälsi julisteen jaksollisesta järjestelmästä ja metallinpalasen. Kun se putosi lattialle, Sacks kuuli taas volframin helähdyksen.
Alkoi tuhansien sivujen mittainen kirjallinen matka lapsuuden muistoihin.
Arja Hakulinen
Kirjoittaja on Oliver Sacksin muistelmateoksen suomentaja.
Tilaa Kemiamedian uutiskirje!
Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!
