Öisin roskisten aarteista innostuva Onni Tonkija, päivisin hillitty kemianopettaja. Luonnonvarojen optimointi on Teemu Arppelle sydämen asia. Kuvat: Reetta Virtanen.

Opettaja Teemu Arppe muuntautuu öisin ruokansa roskiksista dyykkaavaksi Onni Tonkijaksi – ”Hihkuin ilosta”

Päiväsaikaan opettaja Teemu Arppe selostaa oppilailleen kemian kaavoja, mutta öisin Onni Tonkija etsii suuhunpantavaa pihojen biojäteastioista.

Aarre arkistoista -juttu on julkaistu alun perin Kemia-lehden Kemistin kääntöpuoli -sarjassa numerossa 6/2020.

Anni Turpeinen

Mitä tänään syötäisiin?

”Kalapuikkoja, perunamuusia ja punajuurisalaattia”, paljastaa helsinkiläinen kemianopettaja Teemu Arppe oman ruokalistansa.

”Kalapuikkoja löytyi päiväkodin biojäteastiasta 90 kappaletta. Ihan en saa kaikkia menemään”, Onni Tonkija arvelee.

Tehdään identiteettiasia heti selväksi. Kaksikko on yksi ja sama ihminen.

”Onni Tonkija” on Teemu Arppen kääntöpuoli ja nimimerkki, joka pitää Facebookissa blogia nimeltä Onnen tongintaa.

Teemu tekee päivät opettajantöitä, ja yöaikaan Onni käy hankkimassa tarvitsemansa ruoan ja kulutustavarat roskiksista. Tälle on oma terminsäkin: Onnia ja hänen kaltaisiaan kutsutaan fregaaneiksi.

Teemukaan ei käy kaupassa käytännössä koskaan. Markettien lukemattomia vaihtoehtoja notkuvat hyllyt ovat hänelle kauhistus ja aiheuttavat suorastaan inhon väristyksiä.

Jopa marjastus on vähän liian helppoa, vaikka hän marjoja toki syö ja kerääkin.

”Sehän on melkein kuin Prismassa, ravinto katetaan eteen kuin Manulle illallinen. Poimurilla voi kahmia sangot täyteen ja etsimisen ja löytämisen ilo jää saavuttamatta”, hän kuvailee.

”Sienestys on jo enemmän minun juttuni.”

Yksi tuote, jota ei löydy koskaan

Teemu Arppe muuntautuu Onniksi ja lähtee tonkimisreissuilleen yleensä vasta illan hämärryttyä.

”Pukeudun dyykkarivaatteisiini puolen yön tienoilla ja painun sitten pimeän selkään. Silloin kadut ovat jo hiljenneet, ja roskiksilla saa touhuta vapaasti.”

Onni Tonkijan yö käynnistyy lupaavasti. Lähitalon jäteastiasta löytyy heti sopivaa mukaan poimittavaa.

 

Kemisti aloitti dyykkaamisen yhdeksän vuotta sitten. Sitä hän ei osaa sanoa, mikä hänet alun perin johdatti roskisten lumoihin, mutta se oli heti menoa.

”Olen aika hillitty tyyppi”, Arppe valottaa luonnettaan.

”Jos kohotan kulmakarvojani, se tarkoittaa, että olen todella innostunut. Jos hymyilen, ollaan asteikolla jo sfääreissä.”

Kun hän siis kertoo ”hihkuneensa ilosta” ensimmäisen roskisreissunsa jälkeen, on helppo ymmärtää, millaisen vaikutuksen keikka häneen teki.

Paluuta entiseen ei kerta kaikkiaan ollut. Nykyään kemianope määrittelee jätteiden tonkimisen ”ammattimaiseksi harrastukseksi”.

”Kaikkein parasta siinä on, ettei ikinä tiedä, mitä löytää.”

Onnina hän noudattaa yleensä hyväksi havaittua lähiympäristönsä vakioreittiä, jonka varrelta hän poimii pussin täyteen ruokaa ja taloustarvikkeita.

Silloin tällöin hän poikkeaa kauemmaksikin, lähinnä tutkailemaan, miten muissa kaupunginosissa menee.

Dyykkarin ei tarvitse ostaa edes hammasharjoja, sillä niitäkin lojuu roska-astioissa käyttämättöminä.

Roskisten koko sisältö ei sentään lähde tonkijan matkaan. Onni ei hamstraa vaan ottaa vain sen, minkä tarvitsee.

”Määräänsä enempää ei jaksa syödä ja pakastimenkin säilytyskapasiteetti on rajallinen. Lisäksi haluan tonkia usein, sillä hoidan tällä tavoin mielenterveyttäni”, Onni hörähtää.

On kuitenkin yksi tuote, jota kukaan ei ilmeisesti koskaan heitä roskiin: olut.

”Siitä minunkin täytyy maksaa. Tosin juon olutta vain maltillisesti ja pelkästään hanaolutta. Se on ekologisempi vaihtoehto kuin pullot tai tölkit.”

Tonginnan taustalla tieteellinen syy

Onni nauttii jäteastioiden tonkimisesta täydestä sydämestään. Teemu on löytänyt ilmiölle tieteellisen selityksen.

Neurotutkija Jaak Panksepp on tehnyt tutkimusta eläinten ravinnonhankinnasta ja huomannut, että etsiminen ja löytäminen saa niissä aikaan suuren onnistumisen ja hyvänolon tunteen.

Kauppojen runsaudensarvi ja ruokaostosten helppous ovat vieraannuttaneet länsimaisen ihmisen tästä onnen lähteestä.

Ilmiö kuitenkin selittää nykyihmisen tarpeen harrastaa erilaisten asioiden keräilyä ja metsästää saalista kirpputoreilta.

”Minua ne eivät kiinnosta, sillä kaipaan enemmän haastetta.”

Sitä on tarjolla vaihtelevasti.

Onnin mukaan taloyhtiöiden välillä on eroja. Joissakin kierrätetään joka viilipurkki viimeistä myöten, toisissa paiskotaan suuria määriä ruokaa surutta sekajätteeseen.

Keskivertosuomalaisella on luja usko elintarvikkeiden viimeisiin käyttöpäiviin ja myös parasta ennen -päivämääriin. Onni on suurpiirteisempi.

”Olen syönyt kuukaudenkin vanhaa lihaa. En vältä myöskään sushia, jos se tuoksuu ja maistuu hyvältä.”

Jo yhdestä roskiksesta voi saada ison saaliin. Seuraavan päivän ruokalista alkaa muotoutua.

 

Tonkijan oma kokemus on, ettei kylmäketjun katkeamisellakaan ole välttämättä väliä.

”Voin hyvin napata jauhelihan laukkuuni helteisenä kesäyönä. Kotona tietysti kypsennän sen.”

Makuaisti on lahjomaton mittari

Onni siis luottaa ruoan aistinvaraiseen tarkasteluun. Ensi käden tutkimus hoituu jo roskiksen äärellä.

Mies katselee, haistaa ja maistaa tuotetta ennen kuin pistää sen kassiinsa ja myöhemmin poskeensa.

Esimerkiksi juustoissa näkyvät hiivat eivät haittaa. Eikä hillon tai leivän pinnalla oleva homekaan, sillä sen voi kaapia pois. Samoin jos leipäpussissa yksi viipale on homeessa, muut kelpaavat kyllä.

”Toki tämä ei sovi kaikille, mutta minun vatsani on tottunut. Olen kaiketi kouluttanut suolistomikrobini likaisempaankin sisältöön.”

Onni ei ole koskaan sairastunut roskisruoasta, ellei pieniä vatsanväänteitä oteta lukuun.

”Elämäni ainoan ruokamyrkytyksen olen saanut eräistä hääjuhlista.”

Teemu huomauttaa, että käyttöpäivämäärät on säädetty erilaisten riskiryhmäläisten mukaan.

Hän on lukenut mikrobiologian julkaisuja ja tullut siihen tulokseen, että perusterve aikuinen kestää kyllä vähän enemmän kuin sairaat, lapset ja vanhukset.

Arppen mukaan ruoan pilaantumiseen vaikuttavat eniten sen valmistus- ja säilytystavat eikä niinkään se, kuinka pitkään sitä säilytetään.

”Esimerkiksi jogurtille kuukausi ei ole aika eikä mikään”, sanoo kemisti, joka periaatteessa voisi analysoida syömisensä vaikka laboratoriotutkimuksin, mutta niitä hän ei pidä tarpeellisina.

”Makuaisti on lahjomaton. Mitään pahanmakuista en syö.”

Oppimispolkua pitkin eteenpäin

Jos Onnin yöelämä on erikoista, ei Teemukaan ole ihan tavallinen koulun kemianmaikka.

Hän opettaa kemiaa, fysiikkaa ja matematiikkaa Helsingin Kalliossa toimivassa HEO-kansanopistossa ja vetää korkeakouluopintoihin valmentavia kursseja Eximia oy:ssä.

Teemu Arppe työssään HEO-kansanopistossa. Jokainen opiskelija saa henkilökohtaisen avun ja tarvitsemansa neuvot opinpolulla etenemiseen.

 

Arppe pitää itseään ennemminkin valmentajana kuin opettajana. Se sopii hänen oppilailleen mainiosti, sillä myös kansanopiston penkkejä kuluttavien tähtäimessä ovat pääsykokeet yliopistojen eri tiedekuntiin.

”He ovat jo lukeneet koulussa samat lukion oppimäärään sisältyvät kurssit ja haluavat nyt kerrata oppimaansa”, opettaja selventää.

Arppen mielestä hänen opetustapansa sopii erityisen hyvin juuri valmennuskursseille. Hän uskoo vahvasti niin sanottuun käänteiseen oppimiseen, jossa opettaja ei luennoi luokan edessä tunnista toiseen.

Luentojen kuuntelemisen sijaan opiskelijat hakevat tietoa itse, kysyvät, kyseenalaistavat ja pyytävät apua toisiltaan ja opettajalta silloin, kun tarve on.

Tunnit perustuvat Arppen kehittämiin oppimispolkuihin, joita pitkin opiskelijat etenevät kukin omaan tahtiinsa. Polku voi olla vaikkapa reaktioentalpian laskeminen.

Jos opiskelija ei heti muista, miten se tapahtuu, tämä etsii vastauksen kirjasta tai netistä. Halutessaan hän voi kysyä kaverilta tai Arppelta, jonka kanssa asiasta keskustellaan yhdessä.

Kun entalpia on hallussa, polulla pääsee siirtymään eteenpäin.

Oppimispolut ja valmentava opettaminen ovat Arppen mukaan ”paluu juurille” eli hänen omiin opiskeluaikoihinsa Helsingin yliopistossa. Siellä hän veti jo opiskelijana fysikaalisen kemian laskuharjoituksia.

”Annoin tietysti neuvoja laskemiseen mutta huomasin, että oppiminen oli tehokkainta, kun oppija joutui pohdiskelemaan mahdollisimman paljon itse.”

Kun pestissään hyvin viihtyvältä Arppelta kysyy, mikä pedagogin työssä on parasta, tulee vastaukseksi ensin virnistys ja sitten:

”Opettaminen on vastustamaton yhdistelmä auttamista ja pätemistä.”

Mitali kaulassa yliopistoon

Teemu Arppe viihtyi hyvin myös yliopistossa, jossa hän perehtyi fysikaalisen kemian lisäksi muun muassa kemian filosofiaan ja hankki itselleen aineenopettajan pätevyyden.

”Opettaminen on vastustamaton yhdistelmä auttamista ja pätemistä”, Teemu Arppe veistelee.

 

Opiskelun ja opettamisen lisäksi hän päätyi myös tekemään tutkimusta.

Tutkijantyöhön hänet johdatti stipendi, jonka hän vuonna 2004 sai Suomalaisten Kemistien Seuralta. Seura myöntää stipendejään opinnoissaan hyvin menestyville kemistiopiskelijoille.

Samassa yhteydessä hän pääsi mukaan yliopiston kemian laitoksen silloisen johtajan, professori Markku Räsäsen tutkimusryhmään, joka paneutui jalokaasujen kemiaan.

Arppe sai tehtäväkseen valmistaa neliatomisia jalokaasumolekyyleja matriisi-isolaatiolla. Aiheesta syntyi myös hänen gradutyönsä.

”Tutkimus oli hieno, tunnistusmenetelmät elegantteja, ja ne perustuivat osin omiin ideoihini”, Arppe muistaa.

Gradusta ei tullut pitkä mutta sitäkin ansiokkaampi.

”Kaksikymmentä sivua ja eximia.”

Kemiaa opiskelemaan Arppe lähti oikeastaan sattumalta. Sen verran aine kiinnosti jo koulussa, että hän päätti osallistua Matemaattisten aineiden opettajien liiton Maolin järjestämiin alueellisiin kemiakilpailuihin.

Niistä hän eteni kansalliseen loppukilpailuun, omien sanojensa mukaan ”viimeisten joukossa”.

Finaalissa hän yllätti itsensäkin nousemalla sen kärkeen. Se tarkoitti Helsingin yliopiston tarjoamaa kilpailuvalmennusta ja paikkaa vuoden 2002 kansainvälisissä kemian olympialaisissa Intiassa.

Vielä siellä ei tullut suurta menestystä, mutta lukion kolmasluokkalaisena hän osallistui kisaan uudelleen ja pääsi vuoden 2003 olympialaisiin, jotka pidettiin Alankomaissa.

Sieltä irtosi hopeamitali, mikä on suomalaisittain loistava suoritus.

”Valmennuskurssit ja kilpaileminen antoivat hyvän kuvan siitä, millaista kemian yliopisto-opiskelu olisi”, Arppe muistelee.

”Kemia alkoi tuntua omalta lajilta ja ymmärsin, että pystyisin kehittymään koko ajan paremmaksi, joten siitä se lähti.”

Vielä lapsena hänellä ei ollut erityistä kiinnostusta tieteeseen sen paremmin kuin ekologiseen ajatteluunkaan. Arppe kasvoi maalla, ja kotona elettiin, kuten maatalossa eletään: luonnon ja eläinten keskellä.

Ympäristöasiat eivät juuri nousseet puheenaiheeksi.

”Maalla esimerkiksi auto oli välttämätön, mutta toisaalta sitä aikaa leimasi yleinen säästäväisyys, eikä turhia hankintoja tehty. Tavaroiden kierrättäminen oli arkipäivää.”

Luonnonvarojen optimointiin hän myöntää kuitenkin havahtuneensa jo varhain.

”Kemian olympialaisten aikaan pari vuosikymmentä sitten ei vielä puhuttu lentohäpeästä. Itse kyllä tiesin jo, että lentäminen on ympäristölle pahasta.”

Dyykatessakin pätee vetovoiman laki

Nyt ympäristö on Arppelle sitäkin tärkeämpi.

Onni Tonkija on periaatteessa vegaani, joka ei siis käytä eläinkunnan tuotteita. Jos roskikseen on kuitenkin hylätty kalaa, lihaa tai munia, eettistä on syödä nekin pois.

”Dyykkausruoka tuppaa välillä valitettavasti olemaan lihavoittoista”, Onni harmittelee.

”Kasviksia tahtoo löytyä heikosti, hedelmiä sentään paremmin. Kesällä söin paljon huonoksi menneitä nektariineja ja persikoita, joista ei tarvitse kuin leikata joitain kohtia pois.”

Onni myöntää, että hänelläkin on omat herkkunsa. Yksi tietty tuote on tonkijan aarre.

”Kun löytyy pala pizzaa, riemastun joka kerta.”

Onni Tonkija löytää roskiksista paljon muutakin käyttökelpoista kuin syötävää. Teemu Arppen ei siksi juuri tarvitse käydä ostoksilla kaupoissa.

 

Hymynkare hiipii suupieliin myös silloin, kun roskien seasta nousee esiin jotakin sellaista, mille on ollut tarvetta jo kauan.

Tällaisia tilanteita osuu eteen kuitenkin harvoin, sillä toiveet käyvät useimmiten toteen melkein saman tien.

”Roskis tuntuu tietävän parhaiten, mitä kaipaan. Kun parhaiten maistuisi paahtoleipä tai vaimolta on hiustenhoitoaine lopussa, niitä kyllä löytyy.”

Koronapandemian aikana Onni on bongannut varastoihinsa myös käyttämättömiä kasvomaskeja, alkujaan remonttitöihin tarkoitettuja.

”Ehkä vetovoiman laki pätee dyykatessakin, vaikkakaan ei ihan samalla tavoin kuin kovalenttisilla sidoksilla”, kemianopettaja hymähtää.

Jatkuuko Onni Tonkijan elämä?

Teemu Arppen kemistivaimo aterioi pääosin samasta pöydästä kuin aviomies. Aivan yhtä ehdotonta ostosboikottia hän ei silti pidä.

”Meidän taloudessamme käytetään hylättyä ruokaa ehkä noin 90-prosenttisesti. Vaimon tekee joskus mieli esimerkiksi karkkeja, joita hän hakee sitten kaupasta.”

Perheen vieraatkin ovat pitkälti samanhenkistä seuraa, joten roskisruoka käy heille siinä missä muukin syötävä.

Kyläilijöiden kanssa myös jaetaan saaliit, jos tarjontaa on kulutusta enemmän. Joskus Onni saa kavereita mukaan dyykkausretkilleenkin.

Poikkeus kuitenkin vahvistaa säännön.

”Veljelleni tarjosin kerran kaalipataa, jonka sisältämä jauheliha oli ehkä kuukauden vanhaa. Hän tuli hieman kipeäksi, joten hän ei mielellään enää syö meillä.”

Onni Tonkijan ansiosta Teemu Arppe elää yltäkylläistä elämää. Jääkaapissa on aina ruokaa ja komerossa vaatteita. Mitään tarpeellisia tavaroita ei puutu.

Niistä ei näytä vastaisuudessakaan tulevan pulaa, sillä ihmiset tuskin ovat heti muuttamassa tapojaan. Roskiksissa riittää tongittavaa ja talteen ongittavaa.

Tämä herättää kemistissä ristiriitaisia ajatuksia.

”Toivoisin koko maailman muistavan ympäristöä ja toimivan ekologisesti. Niin, ettei kukaan ostaisi mitään turhaa, jokainen kierrättäisi kaiken, eikä hävikkiä syntyisi”, Teemu Arppe sanoo.

Sellainen maailma tietäisi kuitenkin loppua Onni Tonkijalle.

”Siitä minulle voisi kyllä tulla pieni masennus.”

Teemu Arppe

  • Syntynyt Jyväskylän maalaiskunnassa 1983.
  • Ylioppilas Jyväskylän lyseon lukiosta 2002.
  • Filosofian maisteri (fysikaalinen kemia) 2012, Helsingin yliopisto.
  • Opetus- ja tutkimustehtävissä Helsingin yliopistossa 2005–2013.
  • Opettajana Valmennustiimi Eximia Oy:ssä vuodesta 2013.
  • Opettajana HEO-kansanopistossa vuodesta 2014.
  • Harrastaa kuvataidetta ja Ylen venäjänkielisten uutisten katselua.
  • Asuu Helsingissä.
  • Puoliso kemisti Suula Arppe.

Onni Tonkija

  • Syntynyt Helsingissä vuonna 2011.
  • Työnä jäteastioiden tonkiminen.
  • Raportoi löydöistään somessa ja blogissa onnentongintaa.net.

Teemu Arppen ja Onni Tonkijan tuoreista kuulumisista voi lukea Ylen sivuilta.


 

Tilaa Kemiamedian uutiskirje!

Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!

Lue lisää ja tee tilaus täällä.

Kerro Kemiamedian toimitukselle mielipiteesi!

 

Nimi(Pakollinen)
This field is hidden when viewing the form
Mitä mieltä olit artikkelista? Lähetä meille palautetta.
Kenttä on validointitarkoituksiin ja tulee jättää koskemattomaksi.

Lisää uutisia