Helinä Marjamaa on suomalaisten pikajuoksijoiden kruunaamaton kuningatar, jonka viittaa nuoremmat ovat havitelleet toistaiseksi turhaan. Kun sprintteri aikoinaan löi piikkarit naulaan, uudet työvälineet löytyivät laboratoriosta.
Päivi Ikonen
Aurinko helottaa täydeltä terältä Lahden stadionille 19. heinäkuuta vuonna 1983, kun naisten sadan metrin juoksun osallistujat verryttelevät kentän laidalla ennen starttia.
Helinä Marjamaan askel tuntuu poikkeuksellisen keveältä ja vire herkältä. Jostakin pulpahtaa ennakkoaavistus.
”Kohta juostaan ennätys”, hän tokaisee kilpakumppaneilleen.
Kun laukaus kajahtaa, 27-vuotias sprintteri ponnahtaa rakettina matkaan. Kaikki sujuu täsmälleen kuin mielikuvaharjoituksissa, joissa hän on kerran toisensa jälkeen käynyt päässään läpi etusuoran mittaisen pyrähdyksen metri metriltä.
Telineistä ylös, kiihdytys, maksimivauhti, kurotus kohti maaliviivaa.
Stadionin sähköinen kello pysähtyy aikaan 11,13.
Liki 36 vuotta myöhemmin Helinä Marjamaa muistaa tilanteen ”kuin eilisen päivän”.
”Itse asiassa muistan hyvin tarkasti koko sen kesän. Mielikuvaharjoittelulla sain silloin tekniikkavirheet pois ja juoksun loppuvaiheen kuntoon. Rasituksen ja levon suhde oli ideaali. Lahdessa sitten kaikki natsasi.”
Natsaamisen tulos on uusi, loistava Suomen ennätys. Niin häkellyttävän hyvä, että se on pitänyt pintansa tähän päivään asti. Samoihin lukuihin ei ole yltänyt yksikään toinen suomalaisnainen.
”Mutta toivon ja uskon kyllä, että joku sen minun ennätykseni vielä rikkoo”, Marjamaa naurahtaa.
”Laihorinne Oy Ab voitti”
Helinä Marjamaa, omaa sukua Laihorinne, on tottunut tekemään työtä saavutustensa eteen pienestä pitäen.
Evijärveläisessä maatalossa riitti askaretta jokaiselle käsiparille. Isällä oli päävastuu pelloista ja metsistä, äidillä karjasta, mutta kortensa kantoi kekoon myös lapsikatras, johon Helinä syntyi kuudenneksi vuonna 1956. Myöhemmin maailmaan tuli vielä pikkuveli.
”Tosi urheilullisen perheen” vapaa-aika kului liikunnan ja keskinäisen kisailun merkeissä. Kilpailemiseen neljää tyttöä ja kolmea poikaa vetivät verenperintö ja vanhempien esimerkki.
”Äiti oli nuorena SM-tason hiihtäjä, joka valittiin myös olympiavalmennettavaksi. Aktiiviura kuitenkin jäi häneltä siinä vaiheessa, kun lapsia alkoi tulla.”
Isän leipälaji oli kiekonheitto, jossa tämä eteni Kalevan kisojen mitalistiksi asti.
Urheilijaparin jälkikasvu hyppi pihamaalla pituutta, pelasi palloa ja testaili taitojaan monissa muissakin lajeissa.
Yksi pojista nousi sittemmin pituushypyssä Suomen mestariksi. Tytöt puolestaan huomasivat olevansa kavereitaan nopsajalkaisempia juoksijoita. Nelikko ryhtyi treenaamaan sprinttimatkoja keskenään vanhimman sisaren ohjatessa nuorempiaan.
Seuraus oli, että paikallisen urheiluseuran naisten pikaviestijoukkue koostui pian pelkästään Laihorinteistä. Parhaassa vedossaan nämä peittosivat yksinään koko muun Suomen.
Muistot hymyilyttävät Helinä Marjamaata.
”Yksikin lehti otsikoi kerran, että Laihorinne Oy Ab voitti.”
Myös koulunkäyntinsä perheyhtiön osakkaat hoitivat tunnollisesti.
”Ensin oman kylän kansakoulussa, jossa minäkin aloitin opintieni. Neljännen luokan jälkeen siirryttiin sitten keskikouluun kahdeksan kilometrin päähän kirkonkylälle.”
Ylioppilaaksi Marjamaa kirjoitti kotipitäjän lukiosta. Sieltä hän jatkoi isompien sisarustensa jalanjäljissä Jyväskylään opiskelemaan luonnontieteitä. Yliopistossa perässäkulkija päätti kuitenkin erottautua muista ”edes vähän”.
”Kun siskot ja veljet lukivat matikkaa tai hammaslääketiedettä, minä otin pääaineekseni kemian. Olin kyllä tykännyt kemiasta jo koulussa, varsinkin käytännön kokeista ja harjoitustöistä.”
Kemistiksi valmistuttuaan Marjamaa aloitti työuransa kunnallisessa elintarvikelaboratoriossa, mutta on sen jälkeen ehtinyt mukaan moneen muuhunkin.
Lue numerossa 1/2019 ilmestynyt Kemistin kääntöpuoli -sarjan juttu kokonaisuudessaan täältä.
(Kuva Lehtikuva) Helinä Marjamaa (etualalla) sadan metrin finaalin startissa Helsingin MM-kisoissa 1983.
