Hollantilaisen Johannes Vermeerin maalauksissa on erikoinen, pysähtynyt tunnelma. Pikkutarkkojen, taidokkaasti tehtyjen teosten uusi tutkimus on tuonut lisätietoa taiteilijan väripaletista ja maalaustekniikasta.
Arja-Leena Paavola
Taiteilija Johannes Vermeerin (1632–1675) maalauksia on säilynyt 35 kappaletta ja uransa aikana hänen arvioidaan maalanneen kaikkiaan noin viitisenkymmentä teosta. Tämä tarkoittaisi 2–3 taulua vuodessa. Se ei ole kovin paljon, mutta toisaalta Vermeerin tapa työskennellä oli hidas.
Hollantilaismestari eli koko ikänsä vauraassa Delftin kaupungissa. Hän oli suuren lapsikatraan isä, ja joutui ajoittain kamppailemaan perheen elintason ylläpitämiseksi. Taiteen tekeminen ei kuitenkaan ollut ainoa tulonlähde: Vermeer toimi myös muiden taiteilijoiden teosten välittäjänä ja luottamusasemassa oman kiltansa puheenjohtajana.
Aikakauden Hollannissa oli selvitty uskonnollisista kiistoista, joissa protestanttinen puoli sai valta-aseman. Katolisia ei sentään vainottu, mutta he saattoivat harjoittaa uskontoaan ainoastaan oman kotinsa suojissa. Vermeer oli valtaväestön tapaan protestantti. Avioituessaan vuonna 1653 Catharina Bolnesin kanssa hän kääntyi katolilaisuuteen, minkä morsiamen perhe oli asettanut avioliiton ehdoksi. Catharinan äiti oli harras katolilainen ja hänellä oli likeiset suhteet paikalliseen jesuiittayhteisöön, joiden naapurissa hän ja Vermeerit 11 lapsensa kanssa asuivat. Tällä oli merkitystä myös Vermeerin taiteen kannalta, sillä tieteestä kiinnostuneet jesuiitat tutustuttivat hänet optisiin laitteisiin, joita saattoi hyödyntää maalausten tekemisessä.
Vermeerin tiedetään maalanneen vain kaksi ulkokuvaa, jotka ovat näkymiä hänen kotikaupungistaan. Taiteilija tunnetaan nimenomaan intiimeistä maalauksistaan, jotka esittävät sisätiloissa arkisia tapahtumia, kuten leipävanukkaan tekemistä, pitsin nypläystä tai musisointia. Useimmissa maalauksissa mallit istuvat tai seisovat samassa huoneessa, jonka ainoa valonlähde on vasemmalla oleva ikkuna. Vermeer vangitsi valon kankaalle uskomattoman todentuntuisesti.
Monet seikat teoksissa viittaavat siihen, että hän käytti camera obscuraa. Tämän optisen laitteen avulla pimeään tilaan, esimerkiksi huoneen seinään tai laatikon sivuun tehdyn reiän kautta kohteesta heijastuu himmeä kuva, joka näkyy ylösalaisin.
Delftissä vaikutti linssien hiojana tunnettu, solubiologian perustajaksi kutsuttu Antoni van Leeuwenhoek (1632–1723), joka asui vain muutaman korttelin päässä Vermeeristä. Van Leeuwenhoekin kautta taiteilija oli saattanut saada camera obscuraan linssin, joka heijastaa yhä tarkemman kuvan. Yksityiskohtaisuudessaan teokset ovat ainutlaatuisia. On kiehtovaa katsoa läheltä, miten esimerkiksi maalausten rekvisiittana olevien itämaisten mattojen kaikki solmut on maalattu yksi kerrallaan pienin pistein ja esimerkiksi Maitotyttö-teoksen (1658) leipien pinnalla olevat siemenet on kuvattu yksityiskohtaisesti.
Maitotyttö (1658) on Johannes Vermeerin tunnetuimpia teoksia. Kuva Rijksmuseum Amsterdam.
Suppea värivalikoima
1600-luvun hollantilaisen taidemaalarin käytettävissä olevien väripigmenttien määrä oli vielä verrattain vähäinen. Vermeer oli todellinen koloristi ja teoksissaan hän loi rikkaan värisävyjen paletin sekoittamalla taidokkaasti eri pigmenttejä keskenään.
Taiteilijalle ominaista oli käyttää rinnakkain sinistä ja keltaista, kuten maalauksessa Tyttö ja helmikorvakoru (1665). Keltainen väri oli yleensä peräisin värireseda-kasvista (Reseda lutea), jonka kaikki osat sisältävät kirkkaan keltaista luteoliinia. Värireseda oli eurooppalaisen kulttuuripiirin tärkein keltavärin lähde vanhalla- ja keskiajalla.
Tyttö ja helmikorvakoru (1665) tunnetaan myös nimellä Turbaanipäinen tyttö. Kuva: Mauritshuis.
Sitä sen sijaan on hieman ihmetelty, kuinka taiteilijalla on ollut varaa käyttää ultramariinin sinistä, johon käytettiin lapis latsulia. Kyseessä oli Afganistanista tuotettava puolijalokivi ja se oli todella kallista. Tässä värissä on erityistä se, että pigmentti kestää hyvin erilaisia olosuhteita, kuten valoa, ilman, että värissä tapahtuu muutoksia. Kalleutensa ja upean sävyn vuoksi ultramariini oli yleensä taideteoksissa varattu vain aivan erityisen arvokkaisiin kohtiin, kuten Neitsyt Marian sinisen viitan maalaamiseen.
Vermeer taas käytti ultramariinia laajoina pintoina, kuten Kirjettä lukeva nainen -maalauksen (1664) sinisessä mekossa. Tosin tässä teoksessa vanha, kellertävä vernissakerros on hieman vääristänyt sinisen sävyä. Vermeerin on lisäksi havaittu maalanneen ultramariinilla sellaisia kohtia, esimerkiksi ihon varjostumia tai verhon taitoksia, johon olisi käynyt halvempikin sininen väriaine.
Illuusio pörröisestä turkiksesta
Öljyväreillä maalaamista edelsi pigmenttien hiertäminen ja sekoittaminen sideaineena käytettävään pellavaöljyyn. Taiteilijan ammattitaitoon kuului tuntea pigmenttien ominaisuudet hyvin, sillä ne eivät välttämättä olleet kemiallisesti yhteensopivia. Ja koska pigmenttejä oli suhteellisen vähän käytettävissä, oli hyödynnettävä muita keinoja illuusion luomiseksi. Tässäkin Vermeer oli todella taitava: hän kykeni aikaansaamaan materian tunnun käyttämällä joihinkin kohtiin sakeampaa maalia ja vaihtelemalla sen levitystapaa. Näin oli mahdollista luoda mielikuva esimerkiksi turkiksen pörröisyydestä ja sametin pehmeydestä.
Maaliseoksesta saadaan paksumpi ja peittävämpi antamalla pellavaöljyseoksen kuivahtaa hieman tai kuumentamalla sitä. Paksumpaa maalia hyödynnettiin korostamaan tiettyjä kohtia. Esimerkiksi kuva kiiltävästä helmestä on luotu taidokkaasti pyöräyttämällä paksu, valkoinen maalitäplä harmahtavan pyörylän päälle. Samalla keinolla on luotu vaikutelma myös tytön kosteista huulista.
Viime vuosikymmenten kuvantamisen kehityksen myötä taideteoksia pystytään tutkimaan yhä tarkemmin ilman, että teokseen kajotaan. Tällainen on esimerkiksi hyperspektrikamera, jolla voidaan kuvata aina näkyvän valon alueelta infrapuna-alueelle. Hyperspektrikameran avulla voidaan tutkia esimerkiksi värikerroksia ja päällemaalauksia ja siten tehdä havaintoja taiteilijan työskentelytavoista. Esimerkiksi Maitotytössä paljastui seinältä kannuteline kannuineen, jonka taiteilija oli sittenkin päättänyt peittää. Kannuteline muuten kuului aikakauden hollantilaiskodin keittiöön ja Vermeerin perunkirjassa sellainen mainittiin.
Myös mikroskooppitutkimuksissa havaittiin, että pikkutarkka, hitaasti työskentelevä taiteilija oli luonnostellut reippain vedoin ja vasta sitten työstänyt aihetta yhä yksityiskohtaisemmin maalaten. Tämä näkyy maalauksessa Nainen vaaka kädessään (1663). Teos on muutenkin mielenkiintoinen, sillä Vermeer on sijoittanut tausta-aiheeksi viimeistä tuomiota esittävän taulun, joka todennäköisesti kuului hänen anoppinsa kokoelmiin. Sivuaiheena viimeinen tuomio yhdistettynä kullan punnitsemiseen tuo aiheeseen tietyn moraalisen sävyn.
Yllättävä paljastus
Myös maalauksessa Tyttö lukemassa kirjettä (noin 1657) katse kiinnittyy taustaan. Seinällä oleva teos esittää Cupidoa, antiikin kertomuksista tuttua rakkauden lähettilästä. Tosin maalauksen Cupido oli piiloon maalattuna kenties satojen vuosien ajan. Röntgenkuvissa vuonna 1979 havaittiin ensimmäisen kerran, että maalikerroksen alla on jokin kuva. Vuonna 2019 restauroinnin yhteydessä alkuperäinen Cupido paljastettiin. On selvää, että joku muu kuin taiteilija itse oli maalannut taustan taulun piiloon. Tämä voitiin päätellä, kun 1800-luvulla lisätyt vernissakerrokset poistettiin ja paljastui, että maalauksen keskeisissä osissa käytettyjen maalien liuottimet olivat erilaisia kuin muissa kohdissa.
Cupidon kuva muuttaa maalauksen kertomuksen. Intensiivisesti kirjettä lukevan tytön olemus nimittäin ei paljasta, mitä kirje käsittelee, mutta Cupido liitettynä tarinaan antaa ymmärtää, että kyseessä olisi rakkauskirje. Lisäksi Cupido polkee jalkoihinsa petoksen naamion, mikä siis viittaa tosi rakkauteen. Taiteilija käytti tätä samaa taulua myös kolmen muun teoksensa taustakuvana.
Tyttö lukemassa kirjettä (noin 1657) ennen teoksen restaurointia, joka paljasti seinälle maalatun Cupidon. Kuva: Wikimedia Commons.
Vermeerin teoksissa esiintyy pääosin naisia ja voisi kuvitella, että hän käytti malleina tyttäriään ja vaimoaan, mikä oli kätevintä. Muutamassa teoksessa näyttäisi siltä, että malli on raskaana. Monet maalauksista on tehty ilmeisesti samassa huoneessa ja useissa teoksissa on samoja esineitä. Esimerkiksi keltainen, turkisreunainen jakku näkyy ainakin kolmessa maalauksessa. Turkis on muuten todennäköisesti jäniksenkarvaa, johon on värjätty mustia täpliä ikään kuin kyseessä oli arvokas kärpännahka.
Taloudellisten huolten paineessa
Elinaikanaan Vermeer oli tunnettu hahmo Delftissä. Kaupungissa oli laaja, vauras porvaristo, joka oli potentiaalista asiakaskuntaa taiteilijoille. Monet aikakauden maalauksista ovatkin pienikokoisia, sillä ne olivat tarkoitettu yksityiskotien seinille.
Taiteilijan anoppi oli varakas nainen, mutta talousongelmat alkoivat kasaantua vuosien varrella. Delftissä kärsittiin Ranskan kanssa käydyn sodan vaikutuksista ja etenkin vuosi 1672 oli taloudellista laskukautta. Sen aikana Vermeer ei myynyt yhtään omaa tai muiden taiteilijoiden teosta.
Taloudellinen paine alkoi käydä suurperheen isälle liian suureksi. Taiteilijan ennenaikainen kuolema 43 vuoden iässä johtui leski Catharinan mukaan juuri rahahuolista. Kenties hän sai sydänkohtauksen tai aivoverenvuodon, sillä kuolema tuli äkillisesti hieman yli vuorokauden sairastamisen jälkeen. Leski sai velat maksettua myymällä kaksi hallussaan ollutta Vermeerin taulua.
Johannes Vermeerin tuotanto painui välillä unohduksiin, kunnes 1800-luvulla hänet löydettiin uudelleen. Sittemmin maalauksia on päätynyt maailmalla museoihin Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan. Teosten erikoinen ilmapiiri, intiimi tunnelma ja kauneus kiehtovat ihmisiä sukupolvi toisensa jälkeen. Maalauksia katsoessa syntyy vaikutelma, että yleisö on sattumalta tullut nähneeksi ohimenevän hetken, joka kuitenkin on pysähtynyt vuosisatojen ajaksi.
Keväällä 2023 Amsterdamin Rijksmuseumissa esillä ollut ainutlaatuinen näyttely toi yleisön nähtäville 28 Johannes Vermeerin maalausta. Hänen taiteensa nykyään herättämää kiinnostusta kuvaa se, että kesäkuulle jatkuneen näyttelyn liput myytiin jo ensimmäisten viikkojen aikana loppuun. Ruuhkien välttämiseksi liput myytiin aina tietylle päivälle ja tiettyyn kellonaikaan. Silti näyttelyssä oli ruuhkaa. Pääsin itse tutustumaan Vermeerin teoksiin huhtikuussa. Ahtaudesta huolimatta oli kiehtovaa huomata, miten ihmiset hyvin hiljaisia ja jopa hartaina seisoivat vuorollaan katsomassa kutakin maalausta.
(Pääkuva Rijksmuseum Amsterdam) Muun muassa Maitotyttö-maalausta on tutkittu nykyajan menetelmin.
