JONOTIN VUOROANI lähikoulun aulassa. Terveyssisar ojensi kipossa sokeripalan, ja se oli siinä – homma hoidettu.
Varttuneemmat meistä muistavat vuoden 1985 rokotuskampanjan poliota eli lapsihalvausta vastaan. Suomessa oli todettu sellaisen virustyypin aiheuttamia sairaustapauksia, johon käytössä ollut pistosrokote ei tepsinyt.
Kansalaisille päätettiin tarjota ylimääräinen, suun kautta nautittava poliorokote. Pahan maun taittamiseksi valmiste keksittiin imeyttää sokeriin.
Rokotuspakkoa ei ollut – sitä on käytetty maassamme vain isorokkoepidemian taltuttamiseen – mutta viiden viikon aikana sokeripalasen söi silti 95 prosenttia koko kansasta.
Vaarallisen taudin pelko voitti rokotuspelon.
VUOSI SITTEN Suomessa odotettiin kuumeisesti koronarokotusten käynnistymistä. Normaaliin päästäisiin palaamaan, kun riittävän moni olisi saanut suojan maailman polvilleen pannutta virusta vastaan.
Nyt tiedetään, että uusi koronavirus muunnoksineen on tullut jäädäkseen, ja sen kanssa on opittava elämään. Ainoa reitti yksilön ja yhteiskunnan turvalliseen arkeen kulkee rokotusten kautta.
Kuukausien ajan jokainen maahan saatu rokote päätyi nopeasti halukkaiden olkavarsiin. Syksyä kohden vauhti alkoi hiipua.
Minimitavoite eli yli 12-vuotiaiden 80 prosentin rokotuskattavuus on jo hilkulla, mutta 90 prosentin rajapyykki näyttää pakenevan horisonttiin.
Koronan pyyhkäistessä läpi rokottamattoman väestönosan jo purettuja rajoituksia voidaan joutua ottamaan paikoin uudelleen käyttöön, kun sairaanhoito ylikuormittuu.
IKÄVIMMÄSSÄ TILANTEESSA ovat ne, jotka eivät pysty terveydellisistä syistä ottamaan rokotetta. He ovat jäämässä rokottamattomien panttivangeiksi.
Pieni joukko periaatteellisia rokotevastaisia pitää järkähtämättä – tai ainakin sairasvuoteelle asti – kiinni kannastaan ja vetää mukaansa perässähiihtäjiä.
Enemmän on niitä, jotka eivät vain ole tulleet ryhtyneeksi. Syitä voi olla monia: välinpitämättömyys, tietämättömyys, pelko tai harhaluulo, että tilanne olisi jo hallinnassa tai että olisi itse viruksen ulottumattomissa.
Joillekuille hidasteena on voinut olla hankala matka tai sopimattomat aikataulut.
Rokotukset on tuotava joka ikisen ulottuville. Pienet bonukset ja houkuttimet ovat tässä vaiheessa tervetulleita, jotta loputkin saadaan piikille.
Koronapassi voisi toimia kannustimena, jos sitä vaadittaisiin sisäänpääsyn takeeksi mahdollisimman moneen rientoon rajoitustilanteesta riippumatta. Nykyisellään sovellus on jokseenkin lässähtänyt.
TYÖPAIKOILLA HAETAAN uutta normaalia. Etätyösuositus on päättynyt ja paluu (avo)konttoriin monille ajankohtainen.
Työntekijän ei ole pakko kertoa, onko ottanut koronarokotteen. Tässä ei ole järkeä. Miten työnantaja voi täyttää lakisääteiset työsuojeluvelvoitteensa ilman näin olennaista tietoa?
Koronapassia ei saa käyttää työpaikoilla, vaikka juuri sen avulla voitaisiin estää tartuntaryppäitä. Voiko yksityisyydensuoja ajaa näin vakavassa tilanteessa yhteisön suojelun edelle?
Jos lainsäädäntö jarruttaa paluuta turvalliseen arkeen, lakeja on syytä päivittää.
Leena Joutsen
Kirjoittaja on Kemia-lehden päätoimittaja. Blogi on versioitu lehden lokakuun numeron pääkirjoituksesta.
