Britanniassa työskentelevä biokemisti Jari Louhelainen nousi parrasvaloihin miehenä, joka nappasi kiinni Viiltäjä-Jackin. Dna-analytiikan merkitys rikostutkinnassa kasvaa koko ajan, kertoo Suomessa vieraillut tutkija.
Tiesitkö, että Viiltäjä-Jackiksi kutsuttu kuuluisa 1800-luvun sarjamurhaaja oli itse asiassa joku Britannian kuninkaallisen perheen jäsenistä?
Näin ainakin väittävät ne, jotka hankkivat elantonsa järjestämällä salaperäisiin surmiin liittyviä opastettuja kierroksia Lontoon syrjäkujilla tai kauppaamalla Viiltäjä-Jack-aiheisia matkamuistoja.
Mysteerit myyvät, samoin kuninkaalliset, ja erityisen hyvin myy näiden yhdistelmä.
Ei siis ihme, ettei biokemisti Jari Louhelainen kuulu lontoolaisen turismiteollisuuden suosikkihenkilöihin.
Louhelainen on nimittäin mies, jonka tutkimusten perusteella tappajaksi voitiin osoittaa tuiki tavallinen – tai jos ei ihan tavallinen, niin ainakin aateliton – köyhä parturi East Endistä.
”Esittelin hiljattain Viiltäjä-Jackin tapauksesta tekemiäni dna-analyyseja Euroopan suurimmassa forensiikan eli rikosteknisen tutkimuksen konferenssissa, enkä kuullut minkäänlaisia vastalauseita. Tiedeyhteisö on tulokset hyväksynyt”, Louhelainen sanoo.
Geenitutkija nousi vuonna 2015 kansainväliseen julkisuuteen ratkaistuaan arvoituksen, joka oli askarruttanut maailmaa vuodesta 1888.
Sanomalehtien Viiltäjä-Jackiksi (Jack the Ripper) ristimä tuntematon otti tuolloin hengiltä ainakin viisi prostituoitua. Tekotapa oli poikkeuksellisen raaka.
Epäiltyjä oli useitakin, mutta poliisi ei kyennyt keräämään riittävää todistusaineistoa pidätystä varten.
Vasta liki 130 vuotta myöhemmin alkoi tapahtua. Jari Louhelainen avustaa säännöllisesti Britannian nykyisiä poliisivoimia rikosteknisissä tutkimuksissa.
Sattumalta hän sai muuta kautta tutkittavakseen silkkihuivin, joka oli peräisin yhden Viiltäjä-Jackin uhrin löytöpaikalta.
Suomalainen onnistui eristämään hauraasta huivista naisen verta ja tappajaksi oletetun miehen siemennestettä.
Kun sperman dna:ta verrattiin pääepäillyn sukulaisten dna:han, Viiltäjä-Jackin henkilöllisyys oli selvillä – ainakin tieteen silmissä.
Pian tulos saatetaan painaa myös poliisin tutkinta-asiakirjoihin ja historiankirjoihin.
”Tapaus siirtyy mahdollisesti tänä vuonna brittiläisen tuomioistuimen käsiteltäväksi”, kertoo Louhelainen, joka jatkaa entiseen tapaan työtään Liverpoolin John Moores -yliopistossa.
Bodomin tärveltynyt dna
Sitä mukaa kuin dna-analytiikan menetelmät ovat kehittyneet, monet selvittämättömät rikokset ovat päätyneet uudelleen valokeilaan myös Suomessa.
Yksi tunnetuimmista ovat niin sanotut Bodominjärven murhat.
Neljä nuorta oli telttaretkellä espoolaisen järven rannalla helluntaina vuonna 1960. Kaksi tyttöä ja toinen pojista löytyivät teltasta kuolleina, toinen poika teltan ulkopuolelta henkitoreissaan.
Tapahtumapaikalta kerätyistä todisteista ei juuri ole ollut apua tutkinnalle.
”Tapauksesta annettu Valtion seerumilaitoksen lausunto eli oman aikansa rikospaikkaraportti oli kevyt”, Louhelainen sanoo.
”Silloisen forensiikan avulla pystyttiin sanomaan vain, että paikalta löytyi ihmisen valkuaista, veritahroja ja jälkiä siemennesteestä.”
Nykyteknologialla samoista näytteistä olisi saatavissa huimasti paljon enemmän tietoa. 1960-luvulla ei kuitenkaan osattu kuvitella, millaisia tulevaisuuden edistysaskeleet olisivat.
”Bodomjärven todisteita ei siksi tallennettu tavalla, joka olisi tukenut geneettisen materiaalin säilymistä.”
Bodomin tappajaksi on vuosien varrella epäilty useita ihmisiä. Vuonna 2004 jutussa tapahtui yllättävä käänne, kun syytteen vuosikymmenten takaisista surmista sai telttailijanelikosta ainoana henkiin jäänyt mies.
Saksalaisten geenitutkijoiden tiimi sai tutkittavakseen palaset telttakankaasta ja nahkakengistä, jotka kuuluvat tapauksen todistusaineistoon.
Dna hajoaa muun muassa uv-valon, kuumuuden ja bakteeritoiminnan vaikutuksesta. Ei ollut yllätys, että saksalaisten näytteistä eristämä dna oli vaurioitunutta.
“Kaikki tulokset olivat vaillinaisia. Toisin sanoen niissä ei ollut säilynyt kaikkia etsittyjä dna-markkereita, joita käytetään ihmisten yksilöinnissä ja tunnistamisessa.”
Jari Louhelaisen mukaan irti saatiin ainoastaan niin yleisluontoisia geenituntomerkkejä, että ne voisivat sopia kymmeniintuhansiin suomalaismiehiin.
Näytteitä Bodomin kengistä ja tyynyliinasta analysoi myös iso brittiläinen tutkimusryhmä, mutta sekin huonolla menestyksellä. Esiin ongitut dna-profiilit olivat heikkoja tai osittaisia.
”Täysi dna-tunniste saatiin vain tyynyliinaan jääneistä siittiönpäistä. Tämä tunniste ei sopinut kumpaankaan hyökkäyksen uhriksi joutuneeseen mieheen”, kertoo Louhelainen, joka luennoi dna-tutkimuksen nykypäivästä ja sovelluskohteista maaliskuisilla Fysiikan päivillä Helsingissä.
Syytetty sai vapauttavan tuomion.
Kissa voittaa hiiret
Toisen kohua herättäneen rikostutkinnan kohteena on ollut Helsingin huumepoliisin entinen johtaja Jari Aarnio. Hänen oikeudenkäyntinsä maksoi arviolta yli seitsemän miljoonaa euroa ja oli Suomen historian kallein.
Dna nousi otsikoihin myös Aarnion tapauksessa. Poliisijohtajaa vastaan todistaneen prostituoidun nahkaisesta nojatuolista etsittiin merkkejä tämän siemennesteestä. Todisteiksi tahroista ei kuitenkaan ollut.
”Nyt kyse ei ollut siitä, että dna olisi ollut liian vanhaa. Tällä kertaa törmättiin toiseen syyhyn, jonka takia dna-näytteistä ei aina ole rikosoikeudellista hyötyä: todisteketju oli rikkinäinen.”
Prostituoidun nojatuolista otettiin näytteet vuosina 2013 ja 2014.
”Toisesta näytteestä saatiin eristettyä puhdas tunniste. Tuoli oli kuitenkin käytössä prostituoidun asunnossa näytteidenoton välisen ajan, jolloin siihen on voitu joko lisätä jälkiä tai poistaa niitä. Tunnistetta ei siis voitu käyttää todisteena oikeudessa.”
Jari Louhelaiselta kysytään usein, voiko dna-profiilin väärentää. Se olisi hänen mukaansa periaatteessa mahdollista, mutta operaatio vaatisi taitavan molekyylibiologin, aikaa ja rahaa.
”Sitä paitsi toinen vielä taitavampi molekyylibiologi pystyisi kyllä paljastamaan väärennöksen. Ei tarvittaisi kuin syvempi genomin analyysi.”
Ajankohtaisempi ongelma dna-tutkijoiden ja rikollisten välisessä kissa ja hiiri -leikissä on se, että alamaailmassa katsotaan turhan tarkkaan television viihdeohjelmia.
Niistä ammattiroistot oppivat, kuinka tehdä dna-tutkijoiden elämä vaikeaksi vaikkapa jättämällä rikospaikalle 30 tupakantumppia, jotka on kerätty eri ihmisiltä.
”Kyllä siinä aikaa vierähtää, kun ne kaikki käy läpi.”
Tutkijan mukaan tiede on kuitenkin koko ajan askeleen edellä.
”Viime vuosina on esimerkiksi kehitetty kaksi uutta tekniikkaa, jotka ovat niin tarkkoja, että niillä voidaan erottaa toisistaan identtiset kaksoset”, Louhelainen kertoo.
Kyseessä on huomattava merkkipaalu rikostutkimuksen historiassa.
”Et edes uskoisi, kuinka monet identtiset kaksoset ovat tehneet rötöksiä tietäen, että heillä on kaksosessaan näennäisen täydellinen alibi.”
Hilkka Vähänen
(Kuva Hilkka Vähänen) Jari Louhelaisen työhön kuuluu muun muassa tulevien tutkijoiden kouluttaminen. John Moores -yliopistoon on rakennettu ”CSI-laboratorio”, jonne lavastetaan erilaisia rikospaikkoja opiskelijoiden tutkittavaksi.
Juttu ilmestyi ensimmäisen kerran Kemia-lehden numerossa 3/2019. Se julkaistaan uudelleen 25. huhtikuuta vietettävän maailman dna-päivän kunniaksi.
Lue myös: Mies, joka tunnisti Viiltäjä-Jackin
