Vuodesta 1640 toiminut Kansalliskirjasto on Suomen tieteellisten kirjastojen lippulaiva. Kirjasto tekee korvaamatonta työtä tiedehistoriamme ja kansallisen julkaisuperintömme säilyttäjänä.
Aarre arkistoista -juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kemia-lehdessä 8/2016. Lokakuussa 2025 tulee kuluneeksi 180 vuotta siitä, kun suuriruhtinas AIeksandr Nikolajevitš hyväksyi silloisen Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston kirjaston käyttösäännöt. Kansalliskirjasto juhlii merkkipaalua ja rooliaan avoimen tiedon ja kulttuurin edistäjänä avointen ovien päivällä 21.10.2025.
Arja-Leena Paavola
Modernin kemian isänä pidetään irlantilaista Robert Boylea (1627–1691), joka ensimmäisenä perusti työnsä kvantitatiivisiin tutkimuksiin.
Boyle julkaisi vuonna 1661 kirjan The Skeptical Chymist, joka merkitsi kemian syntyä nykyaikaisena tieteenalana.
”Hänen kuuluisa kirjansa on myös varhaisin kemian alan teos meidän kokoelmissamme”, kertoo Kansalliskirjaston kokoelmapäällikkö Harri Ahonen.
Ahosen hellävaroin käsittelemä aarre ei tosin ole englanninkielinen ensipainos vaan vuonna 1680 Genevessä painettu versio, joka on alkuperäisteoksen latinankielinen käännös. Kunnioitusta herättävä opus sekin.
”Kirjan alkuperä ei valitettavasti ole tiedossa. Varmaa kuitenkin on, että sitä on käytetty”, Ahonen sanoo ja esittelee sivuille tehtyjä merkintöjä.
Joissakin vanhoissa teoksissa on myös kuvia, kuten ohjepiirroksia laboratorion rakentamisesta.
Boylen kirjasta kuvitus puuttuu. Sen sijaan tekijä pohtii atomeihin liittyvää teoriaa ja kyseenalaistaa antiikin opin, jonka mukaan aineet koostuvat samoista kolmesta tai neljästä alkuaineesta.
Boyle paneutui myös kemiallisiin reaktioihin, joiden hän ajatteli perustuvan hiukkasten liikkeisiin. Myöhemmissä teoksissaan Boyle kuvaa monia värireagensseja ja indikaattoreita.
Kansalliskirjaston kemian kokoelma kattaa ajanjakson tieteenalan synnystä 1940-luvulle asti. Sitä uudempi luonnontieteellinen aineisto on siirretty Helsingin yliopiston Kumpulan ja Viikin kampuskirjastoihin.
Ahonen ottaa esiin toisen vanhan kirjan.
”Myös tämä kiinnostava teos liittyy kemian alan pioneereihin.”
Kokoelmapäällikkö ojentaa tutkailtavaksi alankomaalaisen lääkärin, Jan Babtist van Helmontin (1577–1644) teoksen Ortus medicinae.
Hollantilaistohtori esitteli tieteelle kaasun käsitteen. Hän tutki myös metallien liukenemista happoon ja oivalsi, että kun esimerkiksi hopea liukenee aqua fortikseen eli typpihappoon, jalo metalli ”piiloutuu” liuokseen, josta sen voi myöhemmin onkia jälleen talteen.
Lahjoja ja ryöstösaalista
Kansalliskirjasto, joka vuoteen 2006 saakka toimi nimellä Helsingin yliopiston kirjasto, on Suomen vanhin ja suurin tieteellinen kirjasto.
Reilun 115 hyllykilometrin ja yli kolmen miljoonan teoksen kokoelma antaa erinomaisen kuvan siitä, mitkä alat ovat milloinkin olleet tutkimuksen painopisteitä ja missä historian vaiheessa on alettu tutkia ympäröivää maailmaa luonnontieteen keinoin.
Kirjaston arvoesineisiin kuuluvat inkunaabelit eli ennen vuotta 1500 painetut kirjat. Aikakautta leimasi uskonto, joten valtaosa vanhimmista teoksista edustaa teologiaa.
”Inkunaabelikokoelmiin sisältyy kuitenkin myös esimerkiksi lääketiedettä ja alkemiaa käsitteleviä teoksia”, Ahonen huomauttaa.
Ensimmäinen tieteellisin periaattein laadittu kasvikuvasto on peräisin 1500-luvulta. Kiehtova on myös ensimmäinen tunnettu kätilöntyöhön opastava, havainnollisesti kuvitettu teos.
Alkemia hallitsi tieteen maailmaa vuosisatoja. Sen piiriin kuului paljon muutakin kuin alkemistien tunnetuin hanke eli pyrkimys muuttaa epäjaloja metalleja kullaksi.
Monet alkemisteiksi kutsutut tutkijat toimivat myös parantajina, oman aikansa lääke- ja hoitotieteen ammattilaisina.
Luonnontieteiden osuus kirjaston kokoelmissa kasvaa sitä mukaa kuin tullaan lähemmäksi nykyaikaa. Varhaisimmat kotimaiset luonnontieteelliset teokset ovat Turun akatemian väitöskirjoja.
Hyödyn aikakausi, erityisesti vuodet 1740–1760, merkitsi luonnontieteiden arvostuksen voimakasta nousua.
”Varsinaisesti kirjojen aihepiirin suhde alkoi tosin muuttua vasta 1800-luvulla, jolloin tieteet eriytyivät selvästi omiksi aloikseen”, Ahonen kertoo.
Vanhimmat teokset ovat päätyneet Kansalliskirjastoon vaihdokkeina ja lahjoituksina ulkomailta.
Pieni osa kokoelmista on peräisin Turun akatemian kirjastosta, joka sai lähtölaukauksensa vuonna 1640, kun Suomen silloiseen pääkaupunkiin perustettiin maan ensimmäinen yliopisto.
Akateemisen kirjaston kokoelmat koostuivat perustamishetkellä tasan 21 niteestä.
Varsinaisesti Turun akatemian kirjasto tieteellisenä yliopistokirjastona syntyi vuonna 1646, kun sotapäällikkö Torsten Stålhandsken mittava ryöstösaalis 30-vuotisesta sodasta päätyi testamenttilahjoituksena akatemialle.
Suomalaisten puolustuksena on todettava, että Keski-Euroopasta ryöstettyjä kirjoja tuli Turkuun huomattavasti vähemmän kuin Lundin ja Uppsalan yliopistojen kirjastoihin ja muualle Ruotsiin.
Kansalliskirjaston vapaakappalekokoelma sai alkunsa vuonna 1707. Silloin annetun säädöksen mukaan Turun akatemia sai oman kappaleen kaikista Ruotsin valtakunnassa julkaistuista teoksista.
”Sama järjestelmä jatkui myös Venäjän vallan aikana vuosina 1809–1917. Juuri siksi Kansalliskirjaston kokoelmissa on niin paljon venäjänkielistä aineistoa, myös kemian alalta.”
Turun akatemia kirjastoineen tuhoutui Turun suuressa palossa vuonna 1827. Onni onnettomuudessa oli, että yliopiston opiskelijat ja henkilökunta olivat uhmanneet sääntöjä ja vieneet kirjoja koteihinsa.
”Laittomina” kotilainoina tulelta säästyi yhteensä 830 nidettä.
Suuronnettomuuden jälkeen akatemia siirrettiin Helsinkiin, jossa se sai uudeksi nimekseen Keisarillinen Aleksanterin yliopisto.
Samalla uuteen pääkaupunkiin matkasivat palolta varjeltuneet kirjat, jotka nykyään kuuluvat Kansalliskirjaston Aboica-kokoelmaan.
Digitointi pelastaa
Maailman varhaisimmat kirjat kirjoitettiin lampaan, vuohen tai vasikan nahasta tehdylle pergamentille.
Työlääseen prosessiin kuului muun muassa nahkojen pitkä liottaminen kalkkivedessä, jolloin ne alkoivat mädäntyä, ja karva saatiin näin irti.
1200-luvulla tuli käyttöön kangaslumpuista liottamalla ja paukuttamalla valmistettu lumppupaperi, joka keskiajan lopulla alkoi yhä laajemmin syrjäyttää pergamenttia.
Lumppupaperi oli kestävää tekoa, joten keskiaikaiset kirjat voivat säilyä satoja vuosia. Ennuste on hyvä myös uudempien mutta ennen 1850-lukua painettujen kirjojen osalta.
”Sitten lumppupaperi korvattiin halvalla ja varsin kehnosti kestävällä happamalla puuhiokepaperilla”, Harri Ahonen kertoo.
”Kirjapainon lopullisen voittokulun kylkiäisenä tulivat yhä heikommat puuselluloosasta valmistetut materiaalit, joiden säilyvyys on valitettavan huono.”
Kansalliskirjaston kokoelmista suurin osa on tätä nykyä kirjaluolassa, joka rakennettiin talon alle vuonna 2000. Siellä kirjoille on luotu optimaaliset olosuhteet.
Auringonvalolta suojatun puhtaan ympäristön lämpötila on tasaisesti 17–18 astetta ja ilman suhteellinen kosteus noin 50 prosenttia.
Kotikirjojenkin säilymisen kannalta on tärkeää, ettei lehtien välissä pidetä mitään ylimääräistä, kuten kirjanmerkkejä tai kirjeitä. Ne saattavat olla happamampia kuin kirjan paperi, jolloin happamuus leviää vaurioittamaan myös kirjaa.
Mustekin voi olla ongelma, jos se on rautapitoista. Ajan mittaan rauta ruostuu ja irtoaa paperista, jolloin siihen tulee reikä. Rautapitoista mustetta on tosin käytetty enemmän käsikirjoituksissa, ei niinkään painatteissa.
Vanhojen teosten pelastus on niiden digitointi, jonka ansiosta harvinaisetkin tekstit saadaan kaikkien tutkittavaksi. Myös Kansalliskirjasto digitoi aineistojaan, mutta urakka vie aikaa.
Kun kirjat ovat saatavilla sähköisessä muodossa, fyysisiä kirjastoja ei välttämättä enää tarvita entiseen tapaan. Monet yliopistojen laitokset ovat luopumassa kirjastoistaan.
Etenkin luonnontieteiden alalla ilmestyy paljon kausijulkaisuja, jotka ovat jo alun perin e-muodossa.
”Me emme kuitenkaan poista aineistoja lopullisesti. Kuopiossa toimii varastokirjasto, josta voi tarvittaessa saada skannattuna jonkin artikkelin, jota ei ole sähköisessä muodossa.”
Engelin helmi loistaa entistä kirkkaampana
Arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelema Kansalliskirjasto on restauroinnin jälkeen upeampi kuin koskaan.
Helsingin monumentaalikeskustan isä, arkkitehti Carl Ludvig Engel (1788–1840) uskoi vahvasti antiikin kauneusihanteisiin. Niitä hän toteutti myös omissa töissään, joista Kansalliskirjasto valmistui hänen kuolinvuonnaan.
Vanhan rakennuksen tilojen toimivuutta parannettiin ja talotekniikkaa uusittiin hiljattain yli kaksi vuotta kestäneessä peruskorjauksessa. Samalla remontoitiin ja restauroitiin talon vaikuttavat interiöörit.
Eteistilojen kattomaalaukset rekonstruoitiin ja kalusteet uusittiin, ja lukusaleihin palautettiin niiden alkuperäiset oviaukot ja tammiset lattiat. Myös kattopinnat ja kirjahyllyt kunnostettiin.
”Konservoinnin kannalta tämä oli hieno kohde. Näin suuren mitan työmaita on harvassa”, kertoo interiöörikonservaattori Tanja Lindfors OSK Kollaasista, jonka vastuulla olivat muun muassa portaiden ja lehtereiden kaiteet.
Kaiteiden jalopuisiin pintoihin oli huoltotöiden ja siivousten yhteydessä kertynyt paksu vahakerros. Sen poistamisessa hyödynnettiin vanhaa konstia, sylkeä.
”Vanha vaha pehmenee parhaiten pumpulipuikkoon kastetulla syljellä, joka myös puhdistaa ja kiillottaa pilaamatta alkuperäistä lakkapintaa.”
Hänen pestiinsä kuuluivat myös kolmen pääsalin palkistojen ja kapiteelien eli pylväiden koristeellisten yläosien konservointi, eteläsalin pylväiden basisten eli jalkojen sekä kasettikattojen restaurointimaalaus ja koristemaalausten esille otto.
Ison suunnittelija-, rakentaja- ja konservaattorijoukon pieteetillä hoitama urakka tallennettiin yksityiskohtaisesti tulevia korjaajasukupolvia varten.
Tilaa Kemiamedian uutiskirje!
Tilaajana saat sähköpostiisi kerran viikossa kiinnostavimmat uutiset ja tiedot alan tapahtumista ja työpaikoista. Osallistut samalla arvontaan!
