Talvisodan puhjettua suomalaiset kävivät päin panssarivaunuja aseinaan polttopullot ja koivuhalot.
Pekka T. Heikura
Marraskuun 30. päivänä 1939 puhjennut talvisota yllätti pahasti Suomen kehnosti varustautuneet puolustusvoimat.
Pulaa oli lähes kaikesta: käsiaseista, panssarintorjunta- ja kenttätykeistä sekä ammuksista, tankeista ja lentokoneista puhumattakaan.
Vihollista piti ryhtyä torjumaan korvikeasein. Niistä tunnetuin oli Neuvostoliiton sodanaikaisen ulkoministerin mukaan Molotovin cocktailiksi ristitty polttopullo.
Sen kehitti vuosina 1937–1939 Pioneeripataljoonassa palvellut kapteeni Eero Kuittinen. Idean keksintöönsä hän oli saanut Abessinian ja Espanjan sodista, joissa panssarivaunuja oli poltettu tulisoihduilla.
Riihimäen lasitehtaalta hankittuja tyhjiä viinapulloja alettiin Kuittisen ohjeen mukaan täyttää petrolin ja bensiinin tai spriin seoksella. Seoksen sitkistämiseksi ja savun synnyttämiseksi pulloon lisättiin kuutiosentin verran tervaa.
Pullon molemmin puolin sidottiin eristysnauhalla kaksi 15-senttistä sytytystikkua, jotka valmisti Lahden tulitikkutehdas.
Pullojen täyttö tapahtui aluksi käsityönä. Se oli kuitenkin hidasta, joten jo joulukuussa työ siirrettiin Alkon Rajamäen tehtaille. Armeija toimitti bensiinin, ja spriitä Rajamäellä oli omasta takaa.
Koneellisen pullotuksen ansiosta rintamalle voitiin pian toimittaa 40 000 valmista cocktailia.
Taistelussa sytyttimet pantiin ensin tuleen ja heitettiin sitten pullo panssarivaunun kuumenneelle konepellille. Pullon särkyessä polttoaine syttyi, ja seuraavaksi roihusi venäläinen tankki.
Suomalaiset sotilaat esittelevät Molotovin cocktailejaan. Kuva on otettu Hangon lohkolla heinäkuun alussa 1941, jolloin jatkosota oli juuri puhjennut. Kuva: SA-kuva
Molotovin cocktail symboloi hyvin Suomen kamppailua vastustajan musertavaa panssariylivoimaa vastaan. Toinen yhden miehen ase tankkeja vastaan oli useista käsikranaateista koottu kasapanos.
Jos muuta kättä pitempää ei ollut tarjolla, turvauduttiin jopa halkoihin, joita uhkarohkeasti juostiin työntämään hyökkäävien vaunujen telaketjuihin niiden pysäyttämiseksi.
Räjähteiden korvikkeita
Korvatakseen vähät tehdastekoiset panssarimiinat pioneeriyksiköt alkoivat rakentaa laudoista laatikkomaisia polkumiinoja, jotka saattoivat sisältää jopa viidestä kuuteen kiloa räjähdettä. Määrä riitti isonkin tankkivaunun tuhoamiseen.
Miinojen puutteessa pioneerit konstruoivat rintamalla myös elävää voimaa vastaan erilaisia aseita, joita nykyään kutsuttaisiin henkilömiinoiksi.
Reservin luutnantti Olli Luhas rakensi Kollaassa joulukuussa 1939 ansan, joka oli tarkoitettu hiihtäjien tai lumessa tarpovien turmioksi. Luhas-ansan nimellä kulkenut miina saavutti suuren suosion joukkojen keskuudessa.
Räjähdysaineiden tuotantoon talvisota toi kaksi merkittävää muutosta.
Valtion ruutitehtaalla Vihtavuoressa alettiin ruudin työntävänä aineena toimivan nitroselluloosan valmistuksessa hyödyntää puuvillan sijasta puusellua.
Korvike oli ideoitu jo vuonna 1926, mutta se otettiin laajamittaiseen käyttöön vasta sodan aikana, kun nitrosellun tuonti Saksasta tyrehtyi.
Selluloosan nitraamisessa käytettyä typpihappoa ei meillä valmistettu, mutta rikkihappoa oli saatavissa omasta takaa. Puusellun käyttö jäi pysyväksi uudistukseksi räjähteissä myös sodan jälkeen.
Tykkien kranaateissa käytettävää trotyylia taas ryhdyttiin korvaamaan amatolilla, jota valmistettiin trotyylijauheesta ja maanviljelyskäyttöön tarkoitetusta ammoniumnitraatista.
Ammoniumnitraatti muodosti aluksi 40, myöhemmin jatkosodan aikana jopa 47 prosenttia räjähteestä.
Talvisodan lopulla amatolia tuotettiin Vanajan Harvialan trotyylivalimossa jo 1 200–1 800 kiloa päivässä.
—
Aarre arkistoista -juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kemia-lehdessä 7/2009 osana Puolet petäjäistä -sarjaa, joka kertoi suomalaisista sota- ja pula-ajan keksinnöistä.
Pääkuva Adobe Stock
