Monella meistä suven askareisiin kuuluu rakkaan kesämökin kunnostaminen. Vanha rakennus pitää paikata oman aikansa materiaaleilla.
Aarre arkistoista -juttu on julkaistu ensimmäisen kerran Kemia-lehden numerossa 4/2016.
Arja-Leena Paavola
Kesämökkiä remontoitaessa pätee korjausrakentamisen nyrkkisääntö: vanha talo korjataan vanhoilla materiaaleilla ja menetelmillä, uusi rakennus nykyaikaisilla.
Ongelmia syntyy, jos eristeissä tai pinnoissa yhdistetään eri aikakausien materiaaleja.
Suomessa rakennettiin 1900-luvun puoliväliin saakka perinteisesti luonnonmateriaaleilla.
Puu ja siitä jalostetut hirsi, lauta, sahanpuru, puukuitulevy, oksamassapahvi ja sisäseinien paperitapetti ja pinkopahvi säilyvät oikeissa olosuhteissa jopa satoja vuosia.
Tärkeintä on rakennuksen hengittävyys. Rakennusteollisuudessa hengittävyydellä tarkoitetaan sitä, että ilmassa olevat kaasumaiset vesimolekyylit voivat liikkua rakenteen läpi.
”Perinnerakentamisessa hengittävyys merkitsee lisäksi sitä, että rakenteeseen tullut märkä kohta myös kuivuu”, kertoo perinnerakentamisen asiantuntija, tietokirjailija Hannu Rinne.
”Tämä toteutuu lähes kaikkien luonnonmateriaalien kohdalla. Rakennus, joka on tehty perinteisistä materiaaleista ja jota on korjailtu mahdollisimman vähän uudemmilla materiaaleilla, säilyy yleensä hyvin.”
Uudet rakennusmateriaalit tulivat käyttöön 1960- ja 1970-luvuilla. Teolliset maalit ja eristysmateriaalit eivät hengitä, joten ne päästävät kosteutta kertymään rakennuksiin, Rinne sanoo.
Ulkoseinän maali vaikuttaa alla olevan puun kuntoon. Synteettisten, vesiliukoisten maalien sideaineena on polymeeri. Kun maali kuivuu, sen vesi haihtuu, ja sideainehiukkaset sitoutuvat yhteen kalvoksi.
Lateksimaali on pilannut monen mökin seinät.
”Lateksi päästää läpi vesimolekyylejä, mutta joskus lämpötilavaihtelut synnyttävät maalin alla olevaan lautaan mikroskooppisen pieniä vesipisaroita, ja lauta kastuu. Neste ei pääsekään enää lateksin läpi haihtumaan, ja lauta alkaa homehtua, usein myös lahota.”
Punamultaa ja pellavaöljyä
Kirjassaan Perinnemestarin kesämökki (WSOY 2015) Rinne neuvoo käsittelemään seinän ulkopinnan joko keittomaalilla tai pellavaöljymaalilla.
Pellavaöljymaali toimii kuin paperi: imee ympäröivän kosteuden itseensä mutta kuivuu olosuhteiden muuttuessa.
Pellavaöljymaalia alettiin käyttää myös sisäpinnoissa säätyläiskodeissa 1700-luvulla, porvariskodeissa 1800-luvulla ja pikkumökeissäkin 1900-luvun alussa.
Yleensä huoneet maalattiin samalla värillä nurkasta nurkkaan, mutta hienoissa taloissa voitiin tehdä muita materiaaleja jäljitteleviä maalauskoristeluita.
Puulattiat saatettiin vaikkapa maalata ruudullisiksi, jotta ne näyttäisivät fiinimmiltä kalkkikivilattioilta.
Keittomaalin valmistukseen on monta ohjetta. Jokaisella onnistuu
lähes takuuvarmasti.
Maalin perusraaka-aine on ruisjauhoista veteen keitetty liisteri. Pigmenteistä käytetyimpiä ovat olleet punamulta ja okra.
Punamultaa suositeltiin suomalaisille talonpojille jo 1700-luvulla. Taustalla olivat sekä rakennusten parempi säilyvyys että esteettiset seikat.
”Vanhin ja rannikkoalueilla yleisin punamulta on meillä ollut tumma
ruotsalainen falunpunainen. Väri saadaan kaivosjätteestä liettämällä.”
”Kun kellertävää ruosteista maata liotetaan vedessä, astian pohjalle kerrostuu hienojakoista maata, joka on valmista väripigmenttiä. Sisämaassa taas on käytetty vaaleampaa, oranssiin vivahtavaa italianpunaista.”
Seokseen lisättävä vihtrilli eli rautasulfaatti auttaa maalia tarttumaan ja
toimii samalla homeenestona. Maaliin voidaan lisätä myös suolaa, joka parantaa sen säilyvyyttä muutamalla päivällä.
Jo 1900-luvun alkupuolella alettiin valmistaa emalimaaleiksi kutsuttuja
synteettisiä maaleja, joiden koostumus muistuttaa nykyisiä alkydimaaleja.
Tunnetuin niistä, lattiaemaliksi kutsuttu Tikkurilan Permo tuli markkinoille 1930-luvulla.
Rinteen mukaan Permolla sudittu lattia on yleensä pysynyt maalin synteettisyydestä huolimatta terveenä.
”Vanhan talon lattialle asennettu, täysin tiivis muovimatto on Permoa
todennäköisempi vaurioiden aiheuttaja, sillä alapohjasta nouseva kosteus
ei pääse haihtumaan sen läpi.”
Lähes kaiken voi korjata
Materiaalivalintojen lisäksi rakennuksen kestävyys riippuu sen rakentaneen timpurin huolellisuudesta.
Osansa on myös tontin maaperällä ja asukkaiden asumistavoilla, etenkin
sillä, kuinka paljon kosteutta asuminen synnyttää.
Kerran viikossa rantasaunassa kylpevän mummon mökkiin ei kosteutta juuri muodostu. Jos taas sauna on talon kellarissa, pyykit kuivataan sisällä
ja päivän mittaan on monta suihkussa kävijää, kosteuskuorma on suuri.
”Vanhassa talossa tai kesämökissä ei yleensä ole koneellista ilmanvaihtoa, ja kesällä painovoimainen ilmanvaihto on melko tehoton”, Rinne huomauttaa.
”Toki kesällä voi tuulettaa pitämällä ikkunat auki.”
Talvella painovoimainen ilmanvaihto toimii paremmin, mutta rakennusfysiikan säännöt työntävät silloin enemmän kosteutta talon rakenteisiin.
”Yleensä liian tiiviistä rakennusmateriaaleista on vain haittaa. Vanhan rakennuksen kunnostamisessa ei siksi pitäisi koskaan käyttää hengittämättömiä materiaaleja, kuten muovimattoa, muovikalvoja, lateksia tai edes alkydiöljymaaleja”, asiantuntija kiteyttää.
Suomessa on tätä nykyä puolisen miljoonaa kesämökkiä. Iso osa on suurten ikäluokkien omistuksessa ja peräisin 1960–1970-luvuilta. Nyt mökit ovat siirtymässä myymisen tai perimisen kautta uusille omistajille.
Aikakauden mökit ovat funktionaalisia, mutta rakennuksen lähempi tarkastelu voi paljastaa tukun ongelmia. Missä menee raja siinä, kannattaako mökkiä alkaa korjata?
”Periaatteessa kaiken voi korjata”, Rinne vastaa.
Näin kannattaa toimia etenkin, jos mökillä on tunnearvoa. Remontointi
on myös melko yksinkertaista, mikäli rakennus on timpurin pitkästä tavarasta tekemä.
Elementtirakenteiden monet päällekkäiset kerrokset taas ovat hankalia niin tutkia kuin korjata.
Kivijalalla seisovan, harjakattoisen mökin kunnostaminen on yleensä
kohtuullinen urakka.
Jos mökki on tasakattoinen ja rakennettu lähes maanpinnan tasoon, se on todennäköisesti märkä sekä päältä että alta.
”Siinä tapauksessa halvemmaksi voi tulla uuden mökin rakentaminen.”
Vanhassa ei aina ole vara parempi
Kaikki vanha ei aina ole hyvää. Satoja vuosia vanha lyijyvalkoinen on
kestävä materiaali ulkoseinässä, sillä lyijy tekee selvää homeista. Tehokas
ominaisuus on kuitenkin tappanut myös maalareita.
”Lyijyvalkoisen käyttö kiellettiin jo 1900-luvun alussa sisätiloissa ja vuosisadan puolivälissä kokonaan”, Hannu Rinne kertoo.
Vanhaa maalipintaa hiottaessa on silti yhä käytettävä hengityssuojaa sen varalta, että jokin maalikerroksista sisältää myrkyllistä lyijyvalkoista.
Erittäin haitallinen aine on myös kreosootti eli kivihiilipiki, jota käytettiin kosteuden ja veden eristeenä muun muassa lattiarakenteissa ja kellarien seinissä 1890-luvulta 1950-luvulle.
”Kreosoottia on yleensä käytetty lattiarakenteessa, jossa betonilaatta on suoraan maata vasten. Tarkoitus on ollut estää maan kosteuden siirtyminen laatan lävitse.”
Tumma, pistävänhajuinen kivihiilitervan tislausjäännös sisältää satoja orgaanisia ja epäorgaanisia yhdisteitä.
Kuivissa olosuhteissa haihtuvat yhdisteet saattavat hävitä, jolloin kreosootin olomuoto muuttuu sitkeästä hauraaksi ja haju vaikeammin erottuvaksi.
Vanhoja rakenteita purkava remontoija voi huomaamattaan altistua kreosoottia sisältävälle pölylle. Sen ongelmallisimpia aineosia ovat
syöpää aiheuttavat pah-yhdisteet.
Työterveyslaitoksen tutkimuksen mukaan kreosoottimateriaaleja piikattaessa hiukkasmaiset pah-pitoisuudet työilmassa voivat nousta moninkertaisesti yli haittarajan. Myös höyrymäisten aineosien pitoisuudet
saattavat olla merkittäviä.
Kreosootti on vaikea tunnistettava, sillä se näyttää samalta kuin vaarattomat bitumi ja piki.
”Varman tiedon kosteuseristeen laadusta saa vain laboratoriotutkimuksilla. Näytepalan tutkiminen maksaa noin 300 euroa, mutta sijoitus kannattaa”, Rinne sanoo.
”Samalla saa selville, onko kreosoottia vahvistettu asbestilla, kuten joskus oli tapana.”
Jos kreosoottiin ei kajota remontin yhteydessä, se pysyy koteloituna lattian sisällä, eikä siitä ole haittaa.
